Tom Gordon.

Jonkun toisen olennon kipu minun sisässäni. Jonkun toisen suru silmissäni ja sydämessäni, enkä pääse niistä vaikka yritän. Ne eivät lähde vaikka yritän häätää niitä mielestäni. Tämä kipu ei ole minulle uutta, se on minulle tuttua ja turvallista kipua - jonkun muun tunteita.
Nämä kyynelet jotka vuodatan, eivät ole minun. Ne vuotavat silmistäni, mutta jossakin tuolla joku itkee ne, kanavoi ne minun kauttani tähän maailmaan. Ja minä itken ne mielelläni, itken hänen kipunsa ulos, itken omien palasteni kivun, surun ja rakkauden. Minä koostun näistä palasista, he ovat osa minua. Heidän kipuaan minä kannan päivästä päivään.

Ja kenelle minä voin kertoa totuuden? Kenelle voin kertoa ilman pelkoa. Yhdelle ihmiselle. Minä voin kirjoittaa tarinoita, voin kertoa asiasta fiktiona sillä se on taidetta. Tämä minun sisälläni tapahtuva verinen sota.. taide on minusta kaukana. Sillä jos minä kirjoittaisin jostain muusta kuin itsestäni - mitä se sisältäisikään? Se sisältäisi meren ja auringon. Mutta minä en kirjoita. Minä kirjoitan tarinoita hulluudesta vain, jotta maailma saisi tietää. Vain jotta joku saisi kuulla minun avunhuutoni huoneessa, jossa minä olen näkymätön.

Taide on fiktiota.
He ovat totta minussa - minä heissä.
Minä olen totta.
Olenhan?