Kuollut Giselle.

Minä näen sen, voin kuvitella sen. Voin koskettaa sitä pientä epäkohtaa itsessäni joka riisti kaiken.
Sitä pientä epäsymmetriaa joka tekee minusta viallisen, voin katsoa sitä. Voin sanoa:
"Katso, siinä se on."
Ja kuka tahansa voi huomata sen.
Ellen mene piiloon.

Minä olen piilossa, voin olla hiljaa koko elinikäni. Minun on ehkä pakko, en tiedä. Kukaan ei koskaan kertonut minulle miten toimia tällaisessa tilanteessa. Elämässäni ei ole hätäuloskäyntiä, ei paloportaita.
Täällä minä istun, näytön ääressä ja palan.

Kuva minusta ja hevosesta. Ajatus pikkusiskoni kaapissa lojuvasta vaaleanpunaisesta ballerina-asusta. Niin kaukaista, niin repaleista. Ja silti, silloin, niin liian todellista.
Nyt minä olen vain piilossa, piilossa ja hiljaa, ettei kukaan saisi tietää.
Ja silti jokainen tietää.
Vain koska minä.

Katselen käsiäni. Muistan rakot ja kivun kun ratsastin ilman hanskoja. Muistan kuinka pidin kiinni väärin ja olin itselleni vihainen.

Muistan piruetin, muistan kuinka läimäytin itseäni turhautuneena poskelle. Se ei mennyt niin kuin minä halusin.
Minä olin jo silloin viallinen.

"Sä pelkäät."
Kuulen sen usein, melkein joka päivä. Jos en muilta niin itseltäni.
Mutta en minä tiedä pelkäänkö. Ehkä se on vain tieto siitä että sattuu.
Tieto asiasta jolla ei ole nimeä vain koska en pysty kuulemaan.
Pieni, harmaa laite on korjaamassa yhtä osaa minun viallisuudestani.
Pienet, harmaan laitteet ja kohina minun molemmissa korvissani.
Ja minä vihaan.

"Sä liiottelet."
Mutta kuinka kukaan voisikaan tietää miten se sattuu. Jos kukaan ei tunne.
Ja mä tiedän etten mä liioittele, mä yritän olla rehellinen. Mä vähättelen.
Koska mulla on salaisuus jonka jokainen tietää. Se että mä olen viallinen.
Kenenkään ei tarvitsisi kantaa sitä. Eikä kukaan muu kannakaan.
Kermanvalkea, muovinen panssari. Haarniska. Senkö piti parantaa minun viallisuuteni?
Senkö varaan minä uskoin jalkani, elämäni?
Ja minä petyin.

Ja minä haluaisin vetää jalkoihini kovakärkiset tossut, kulkea kopisten halki salin.
Ja minä haluaisin tanssia, haluaisin laskeutua vahvoille käsivarsille, huomata kannattavani itse itseäni.
Ja minä haluaisin heittää itseni ilmaan
pudota
kevyenä kuin syksyn
punainen
kuollut
lehti