Joskus haluis että tässä ois joku ihminen, jota vois halata ihan hiljaa. Ihan vaan halata, ilman että se pyristelis pois. Että sitä vasten sais itkee ja olla, ilman että se koko ajan puhuis ja kyselis että mikä on. Ihan vaan sellanen ihminen joka antais mun olla siinä, ihan hiljaa. Koska sitten mä oisin yksin, mutten yksinäinen, ja sitä mä haluisin nyt enemmän kun mitään. Mutta mulla ei oo sellasta ihmistä. Ja mun silmät sumenee taas jostain turhasta itkusta, en ees tiedä mistä sekin on lähtösin. En tiedä miks mun on niin paha olla.
Mä haluisin olla hiljaa ihmisille, mutta huutaa. Ihan vaan huutaa kaiken ulos, pois. Jotenkin. Tavallaan houkuttais laskee pahaa verta ulos, mutta ei se oo koskaan auttanu. Enkä mä usko enää ketään. Enkä mä usko enää mitään. Siltä musta nyt tuntuu. Siltä ettei kannata odottaa, suunnitella tai mitään. Eikä kannata luvata mitään, koska lupaukset ei kestä. Ja suunnitelmat romahtaa ja kariutuu.
Päivemmällä mä olin vielä varma siitä mihin lähden lukion jälkeen. Mä aattelin että ehkä mua seurattais vaikka maailman ääriin, mut sit sitä vaan putoo takas maanpinnalle ja tajuaa, että ei mun kanssa lähtis kukaan. Että mä menisin yksin, ilman ketään. Aina vaan.
Pidän kiinni siitä ajatuksesta että ihmisiä on tuolla jossain. Joo, onhan niitä. Ei yhtäkään täällä. Siks mä lakkaan nyt odottamasta, lakkaan odottamasta kaikkee.
Enkä halua että multa kysytään mitään.
Koska en halua antaa kenellekään lupaa mihinkään, en ääneen. Koska on olemassa niin paljon asioita mistä ei sais kysyä lupaa. Enkä mä edes tiedä mitä helvettiä mä jauhan.
Mun pitäis mennä laittaan ruokaa. Mulle sanotaan että mua kaivataan, mulle sanotaan että mulle soitetaan. Mutta kun soitetaan, niin ollaan joko kännissä kaveriporukassa, tai selvinäpäin kaveriporukassa. Ja missä mä sillon olen? Kotona yksin. Ja mä alan luovuttaa. Ja joo, mä myönnän. Mä oon vitun kateellinen niille joilla on kavereita. Oon vitun kateellinen niille joilla on ihmisiä ja elämä ja kaikkee. Oon kateellinen niille jotka osaa pitää itestään kiinni, koska mun ote lipsuu taas.On lipsunu jo vähän aikaa.
Mun rystyset syyhyää, koko iho syyhyää. Se huutaa kipua, se huutaa viiltoja. Ja mä niin haluisin tehä niin taas, haluaisin todella. Mutta mä tiiän mitä siitä seurais. Ne veis mut pois. Tällä kertaa ne veis mut oikeesti pois.
Mut sit mä mietin...
... että ehkei se oikeesti oiskaan niin paha.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro minulle tarina
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.