Sinisiä lupauksia.

"Jos tää nyt toteutuu, niin haluaisitko sä lähtee mukaan vai jäädä Suomeen?"

Mun ei tarvinnu ees miettiä, vastasin suoraan että jään. Mun ei tarvii miettiä, mulla on täällä nyt kaikki enkä halua kadottaa yhtään mitään. Jos lähtisin niin kaikki katois. Mutta nyt se on vaan mun perhe joka katoaa, eikä se haitta mua kamalasti. Tai no, onhan tää ollu harkinnassa jo muutamaan kertaan että ne lähtis. Sillon ennen se vaan oli sitäkin että mä oisin myös lähteny. Mutta oon kohta täysikänen joten mä saan päättää, ja mulla on joku pitämässä musta huolta. Se on mun kullallekin valtava luottamuksen osotus mun porukoilta kun ne antaa mun jäädä sen kanssa. Ne luottaa että mut pitää täällä hengissä joku, jokin. Ja se joku on se syy miks jään aina kun on mahdollista. En halua lähtee jos saan pitää sitä edes minuutin pidempään mun lähellä.

Mä olin aika yksinäinen koulussa tänään. Ei se haittaa, oli hyvä päivä. Koko ajan jaksaa vaan sillä että hokee mielessään viikonloppua ja ylihuomista. Se antaa mulle voimia soutaa ja kiinnittää laituriin joka päivä. Käsiin sattuu se soutaminen, mutta se on pakko jaksaa. Pakko, kun on niin paljon mitä odottaa, niin paljon mitä kaivata ja tarvita. Ja oon onnellinen. Tunnustan sen.

En tiedä koska kukakin on lähdössä. En tiedä, mutta annan niiden mennä kun ovat mennäkseen. Ehkä se jopa toteutuu helpommin jos mä en kerran lähde, on firmalla vähemmän ihmisiä elätettävänä. Ehkä voisin jäädä tänne asumaan, ehkä me voitais pitää tätä tönöö pystyssä kaksin kullan kanssa. Ei, nyt mä alan olla taas ihan liian toiveikas tästä kaikesta. Pitäishän ihmisten tietää ettei saa antaa mulle tällasia ajatuksia, putoon syvemmälle. Joka kerta.