Mun vieressä pöydällä on 16 euroo. Kirjahyllyn lasipurkissa yli 20 euroo. Ja mä en muusta puhukaan kun rahasta, tulevaisuudesta, kuntoilusta ja rahasta. Siinä on tiivistettynä mun elämä nyt, mutta voisin sanoo olevani ihan tyytyväinen. Teen kotona töitä hulluna että saisin taattua meille hyvän elämän. Että kaikki ois hyvin ja täydellistä. Opettelen laittaan ruokaa; musta tulee vielä joskus sellanen pullantuoksunen äiti.
FAKE.
Mun tekemää ruoka haukutaan, sitä ei syö kukaan muu kun minä ja äite. Sitä haukutaan, mua haukutaan. Siivoon, mutta en saa tarpeeks siistiä jälkee. En täytä astianpesukonetta tarpeeks täyteen. Laitan sukat vääriin laatikoihin. En pärjää koulussa riittävän hyvin. Oon väsyny, nuutunu ja pahalla tuulella. Mun vaatteita haukutaan. Mun naamasta huomautetaan millon mitäkin fiksua. Mua katsotaan alaspäin missä ikinä mä olenkin. Joo, mä oon sorrettujen puolella. Koska jonkun on oltava sorrettu. Joten te, joita ei sorreta, pyytäisin teiltä hieman kiitollisuutta siitä, ettette te joudu kokemaan näitä asioita. Meitä sorrettuja on paljon, meitä on paljon enemmän kuin teitä joita ei sorreta. Välittäkää, edes hiukan. Tai vaihtakaa paikkaa kanssamme - edes päiväksi.
Iskä lähtee käymään siellä ens kuussa. Se menee oikeesti katsomaan sitä, joten musta tuntuu että tää on todellisempaa kun koskaan. Jopa todellisempaa kun viimeks, vaikka tääkin tuli tosi yllättäen. Toivon tän toteutuvan. Toivon vapautta, toivon tulevaisuutta mulle ja mun kullalle.
Keskustelu ei suju luontevasti. Sen ei kuulu, se ei saa. Eikä se tuu koskaan enää niin sujumaankaan, jos se on musta kiinni. Ja joo, tässä on kaks osapuolta. Joista minä olen se, jolta ei koskaan kysytty mitään... Paskanaama.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro minulle tarina
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.