Seireeni.

Minä olen tyhjä
olen Seireenin tytär.
Kaunis mutta
tunteita vailla.

Inspiraatio
auton lasia vasten.
Pienet ajatukset
valuvat revityistä tiivisteistä
ulkopuolelle.
Vauhdin huumaa
hurmaa
huumetta.

Jospa kuitenkin.

Unessa sinä
ja unessa minä.
Käsi käteen kiedottuna
kädet toistemme ympärillä.

Unessa me,
silmät ummessa
suuressa sängyssä kaksin.
Hengityksesi hiuksiini
kätesi vatsallani.

Minä uskon uniin
ja illuusioihin.
Elän saduista
taruista
tarinoista.

Saan happeni lauluista.
Lihakseni runoista.
Luuni ovat luonnosta,
puuta.
Ihoni sammalta.
Ja sinä olet kaunis,
pilvistä tehty,
liikkeet kuin vedellä
(verellä)
vierelläni.

Herään kaukaisuuteesi
kun käännät kylkeäsi.

Lojun paikallani
valveilla pitkään
lähes aamuun.

Kunnes palaat takaisin.

Teatteria kaikki.

Naurakaa, te saastat!
Tehän ette muuta teekään,
nauratte vain,
kituvan
kuolevan
kaipuulle!

Naurakaa, te äpärät!
Noidat!
Te ette ymmärrä punaisen kauneutta
kirkkautta
veren roiskeita!

Naurakaa, te siat!
Sillä minä itken tänään
pelkkää punaista lasken poskilleni,
enkä kadu!
Sillä minussa on viiltoja
minussa on
huumaavia aineita
alkoholia.
Ja minä viillän uudelleen
silkkaa yksinäisyyttäni ja
heikkouttani minä viillän!

Yksin on sallittua romahtaa.

Obetydlig.

Minä näen varjoja jälleen
varjoja kaikkialla.
Kuulen niiden kutsun,
kuulen häilyvät huudot.

Ja ne tuntevat kipuni omanaan.

Haluaisin mennä,
haluaisin
haluaisin.
Mutta en voi.

Äiti, miksen saa?
Miksi pitää olla terve,
miksi pitää painaa liikaa?

Äiti.
Pillerit kolisevat pitkin purkin reunoja.
Äiti, miksen minä saa henkeä?

Minä olen hiljaa
ja kuihdun yksin pois.
Minä en kerro kenellekään.

Muistutus itselle: 35 on hyvä. Täydellinen.

Pakkasen pojan laulu.

Tuli talvi ja pakkanen
meni kesä jota ei kai ollutkaan.
Jäätyi Reposaaren rantakivet,
jäi linnakkeen sammal kasvamaan.

Autonlasit jäässä
lähden yksin jatkamaan,
ja tästä eteenpäin
en kai ketään kaipaakaan.

Jäi taakse tähdettömät taivaat
ja unettomat illat,
jäi taakse lämpö kesän kadonneen.
Ajoin siitä läpi hiljalleen.

Ja ehkä joskus,
vielä kerran
me silmiin katsotaan
ja saman kahvilan pöydissä istutaan
kummallakin katse toisaalla.

Ja saattaa olla
että vanhan laatikon mä kaivan
vaatekaapin kätköistäni kerran
ja jonkin ajan verran
mä siihen kurkistan.

Sä lupasit auringon sammuvan
lupasit sen vievän meidät mukanaan.

Ja sä lupasit loputtomuuden
että kuollaan vielä kertaalleen
ja sitten
ja sitten.

Kaarnalaiva ja Kaalisaaren hyppytornin kolmas
ne kaikki hukkui aaltoihin.

Silppua.

Kipuna kaikkialla
silmissä
suussa
poskilla.

Pisaroina hiuksissa.
Lupauksina lumessa.

Ja odotus kainalossa
hiljaa hiivin
kohti sinua.

Suru piilossa
syksyn lehtien alla,
värjättynä punaisella,
rujoa ruskeaa.
Roskaa.
Paskaa.

Silmät suljettuina
nyrkissä pienet kädet ja
kippurassa varpaat.

Lasinen Enkeli.

Kyyneliinsä juopuneena
kipuihinsa hukkuneena.
Hiljaa katson sinua
pienenä ja hiipuneena
elämästä turtuneena.
Säälinsä saanut
kateutensa ansainnut
muttei mitään saanut aikaan.

Ehkä sittenkin
jos sittenkin saisin
mutta tiedän että ei koskaan.

Never shall we.

Ehkä olen "dramaattinen."
Ehkä minun pitäisi
"miettiä omaa käytöstäni."

Minulta kysytään: "ootko aatellu tehdä asialle jotain?"
Ja minä vastaan etten tiedä.
Ajattelen että se kaikki ehkä sittenkin on minun vikani.

Ja minulta kysytään: "oiskohan parempi jos muuttasit asennettas?"
Ja minä vastaan että olisi.
Ja minun mielessäni ainoana ajatuksena:
minä en riitä.

Ehkä se kaikki on todella minun vikaani.
Ehkä ihmiset eivät näe tai tiedä.
Eivät tietenkään, enhän minä kerro.
Koskaan.

Minä luulin että se paistaisi kasvoiltani selvästi,
että jokainen voisi käsittää sen yhden ainoan kysymyksen joka olisi minulle oikea.
Kun julkaisen tämän, joku kysyy sitä.
Mutta se on silloin liian myöhäistä.
Merkityksetöntä.

Tänään täytän 18.
Saavutan iän johon en koskaan uskonut yltäväni,
selviäväni hengissä.
Enkä tässä iässäkään tiedä kuinka kauan tulen olemaan täällä,
pystyssä.
Ja olen pahoillani,
en tiedä kenen kanssa.

"Mä rakastan sua."
Ja minä huomaan olevani tyhjä.
Ajoittain äärimmäisen surullinen.
Ajoittain arvilla, ruhjeilla ja viilloilla.
Ajoittain väsynyt kaikkeen, itseenikin.
Jopa ihmisiin.

Se kysymys jota kaipasin.
Kysymys jota olen kaivannut jo kuukausia.
"Miksi et ole onnellinen?"

Niin, ne.

Ja meillä olisi virne kasvoilla
katse kaukaisuudessa mutta
mielet liitetty toisiinsa.

Ja meidän välissä olisi hiljaista
niin se hiljaisuus olisi täynnä sanoja
vuorotellen lausuttuina.
Muodostaen lauseita.

Ja meidän kätemme kietoutuneina
lämpö lämpöään vasten
tiukka ote ja turva.
Sanat kulkien käsiemme kautta.

Ja meidän katseemme kohtaisi
minun sydämeni pysähtyisi hetkeksi.
Se hiljenisi
hitaasti.
Lopulta sammuen täysin.

Eikä enää tarvitsisi hengittää.