Käpristyä kokoon.

Mulla on kummallinen olo. Tää olo ei oo hyvä, mutta en mä osaa sanoa tätä huonokskaan. Lähinnä tää muistuttaa sitä tunnetta joka mulle tuli viime vuonna tutuks, se yksinäisyys ja ahdistus. Mutta siihen tottu, ja tää on mulle tuttu tunne, edelleen. Ei sitä voi niin vaan unohtaa, kun on kerran sen tunteen kanssa ystävystyny. Se menee viikonloppuna pois, mä tiiän sen, ja odotan sitä. Sitten se tulee takas, ja viipyy kolme viikkoo, mutta kestän sen. Koska jos en kestäis, kuolisin. Todellakin kuolisin. Ja sitähän mä just eilen pelkäsinkin.

Eilen mä tosissani pelkäsin kuolevani. Sydän hakkas, muistot täytti mielen ja silmissä sumeni. Mua ei oltukaan unohdettu täysin, muhun katsottiin ja sitten.. mulle puhuttiin. Se puhui. Se jonka kanssa oon uneksinu koko vuoden puhuvani, mutten oo koskaan alottanu. Se alotti. Ja jos se lukis tätä, se tunnistais kyllä itsensä. Ja tässä mä voin sanoo, että eilisen jälkeen tää saattaa alkaa kasvaa vihaks. Ikävä menee ohi aikanaan, ja mä odotan sitä turtaa tunnetta kun voi vaan sanoo ettei oo mitään. Ettei se merkitse mitään. Sekin aika tulee vielä, se on jo alkanu. Se alko eilisestä, vasta eilisestä. Koko vuoden kaikki on kyteny mun sisällä, ja nyt se kuihtuu. Koska vaikka se sanois mitä, mä tiedän totuuden. Totuuden musta itsestäni, eikä se kai sitten koskaan tiennyt musta mitään. Vaikka tiesikin enemmän kun kukaan. Typerää luottaa sillä tavalla, minun luottaa tuntemattomaan. Ja sitten aloinkin itse puhumaan.

Nyt mua ei satu. Moikkaus ja "Mitä kuuluu?". Siinä kaikki, sen enempää mä en tarvii.