Ole siinä kunnes nousee kuu.

Jokasen päivän jälkeen miettii sitä millasta olis jos riittäis. Jos vaan olis tarpeeks, sellanen unelmatytär jota rakastetaan kotona ja joka on aina tervetullu. Sellasessa perheessä, jossa kukaan ei vihaa ketään, ja jossa kaikki pystyy nauraan yhdessä. Millasta olis asua ja elää sellasessa? Millastahan olis, jos joka päivä meillä olis ruoka oikeeseen aikaan, ja kaikki istuis yhdessä pöydän ääressä, kukaan ei mulkoilis ketään ja kaikki vois puhua keskenään. Mulla ei nimittäin ole aavistustakaan millasta sellanen elämä vois olla, mutta mä haaveilen siitä kyllä, ehkä vähän liikaakin. Elämä täällä ei tuu koskaan oleen sellasta, enkä mä tiedä koska pääsen täältä pois. Melkein jo päätin että syksyllä, mutta pitäähän sitä miettiä. Se vaatii niin paljon suunnittelua ja uhrauksia, että taitaa jäädä tekemättä, mutta enköhän mä joskus täältä pääse. Pitäis vaan jaksaa uskoo. Mut mä en oo koskaan ollu oikein hyvä uskomisessa ja toivomisessa.

Tässä paikassa tiuskitaan ja huudetaan. Aamu alkaa huudolla ja paiskomisella, koska se ei olis alkanu? Päivä päättyy siihen samaan useimmiten. Tai sitten talo vaan hiljenee. Mä en tiedä, mä en ole alakerrassa enää paljon. En viihdy siellä, en viihdy tässä talossa. Enkä mä uskalla sanoo vastaan, mä pelkään. Mä pelkään, koska viime vuosi kummittelee edelleen. Ja äiti toistelee koko ajan, että alan taas olla samanlainen. Mutta mä en oo, en vuoda verta, osaan itkee. En mä puhu, mutta ei kukaan koskaan kysykään. Ei kukaan täällä. Ja siihen tottuu. Kun tuun koulusta, ei se eka kysymys oo että "Miten meni päivä?" tai "Mitä kuuluu?" Eikä siihen päälle kuulu lämmintä hymyä, tässä talossa onnellisuus on rikos. Mun koulupäivä päättyy siihen, kun mua painostetaan tekeen asioita. Ehkä joihinkin se toimis, mut se saa vaan itkeen. Se saa mut aina itkeen, kun mulle toistetaan samaa asiaa miljoona kertaa. Sama, kun mä en pysty siivoon isompaa aluetta kerralla, koska en pysty keskittyyn. Ja sitten yhtäkkiä pitäis, vaikka kaikenmaailman valkotakkiset paasas jo viimevuonna miten voidaan välttää sen toistuminen. Miten mä en enää ajaudu sinne. Mut musta alkaa tuntua, että joku täällä oikein tähtää siihen, ja se en ole minä itse.

No, koulupäivät sitten. Mä nauran ja puhun, mutta mitä mussa sitten tapahtuu sisällä? Mä haluun koko ajan itkee ja olla hiljaa ja yksin. Ja samalla tiiän etten kestäis yksin. Haluisin aina vaan paeta sieltä, enkä osaa olla oma itteni yhtään, kun siellä ei oo ketään joka tietäis kuka mä olen. Nimi, ei se kerro musta mitään. Ulkonäkö, ei kyllä sekään. Kun ei saa näyttää siltä mitä on, ei sitä pääse pakoon. On lukittuna tänne, tähän paikkaan, näihin ihmisiin ja sääntöihin. Ja siihen toiveeseen, että jonain päivänä olis riittävä.

Se sano että se soittaa. Ja mä odotan sitä, mitään muuta mä en halua kun kuulla sen äänen. Kenenkään muun paskasta karjuntaa mä en kaipaa, mutta sen ääni on pehmee. Sen ääni on niin kaunis ja ihana, voisin kuunnella sitä ikuisesti. Ja koko ajan haluisin laittaa viestiä että soittais jo, mutta en laita. Mä en laita kenellekään viestiä, koska ehkä tavallaan mä toivon että joku muukin joskus jaksais vaivautua. Tavallaan mä toivoisin, että olisin joskus jollekin riittävä, vaikka se ei sitten oliskaan se ihminen jolle yritän kaikkein eniten. Mut sitten kun se makaa vanhainkodilla yksin, kusten alleen ja pääsemättä ylös... en mä mene käymään. Mä en vie sille kukkia ja suklaata merkkipäivinä, mä en hanki sille joululahjoja tai lähetä kortteja ulkomailta. En maksa sen paikkaa siellä. Jätän sen yksin kuolemaan, niinkun sekin jätti mut. On jättäny tuhat kertaa. Ja tulee jättään vielä miljoonasti.

ps. 

"Kuunnelkaa kun hullu huutaa
Hurmahenget huohottaa
Ne vievät minua kuin litran mittaa

Siis onko paljon pyydetty
Aivan liikaa vaadittu
Saada tietää mikä minua riivaa"
- Mokoma - Ärräpää -