Mä nukuin jonkun aikaa, ja heräsin sitten järjettömään kipuun. Se sattuu vieläki, mun oikee jalka. Järjetön suonenveto, ja mä ehdin sillon jo toivoo että mun jalka revittäisiin irti. Mä olin niin nukuksissa, että luulin näkeväni unta, mut kipu selkeytti mun ajatukset ja sai mut hereille parissa sekunnissa. Jos en olis kunnolla heränny, oisin ettiny käsiini jotain millä satuttaa, että se kipu unohtuis. Mutta onneks heräsin, mulla ei oo enää varaa satuttaa itteeni. Mua on kielletty, ja kunnioitan sitä. Mua on kielletty, ja jos teen niin vielä, se sama uhka pomppaa esiin; mut vietäisiin pois. Enkä enää halua pois, mulla on nyt elämisen arvonen elämä. Ja mä rakastan mun elämää.
Pitäis hoitaa miljoona asiaa, vaikka eilenkin tuli sen verran asioita hoidettua. Sainpahan ainakin rahaa, tarjosin kullalle kahvin. Ostan sille vielä suklaata tänään, haluun olla kiva. Mä oon muutenki alkanu oleen kivempi, ja jotenki, edes jotenki pienesti sosiaalisempi. Tai sillai, että ainahan mä oon ihmisten kanssa ollu tekemisissä, nyt oon vaan alkanu oikeesti pitään siitä. Uus koulu on muuttanu mua, uudet ihmiset ja kaikki. Asenteet. Mä oon onnellinen.
Mä aion saada mun kirjan valmiiks. Mä aion saada jotain aikaan ja elää ikuisesti. Vien kirjeen postiin ens viikolla, mulla on niin paljon asiaa että en saanukkaan sitä eilen valmiiks. Ihan liikaa puhuttavaa, mutta kaikki on kerrottava. Pakollinen tarve kertoo ihmiselle johon luottaa, mutta jolle ei oikeesti oo puhunu pitkään aikaan. Ja mä saan kaiken paperille, koska se auttaa mua. Kirjottaminen on terapiaa. (ja vohvelit)
JA
Ne sanoo että mä oon pienentyny.
Kipu selkeyttää, vohvelit parantaa. Parannustuokio joskus?
VastaaPoista