Peilipinta.

On niin lohduttavaa vajota omaan pieneen maailmaansa koulupäivänkin keskeltä. Tai no, ei se enää ole vaan mun maailma, joku jakaa sen mun kanssa. Joku jaksaa olla paikalla ja antaa mun hukkua aikaan, unohtaa päivät ja tunnit. Lähteä seikkailemaan toiseen maailmaan ja oikeesti tuntea itse se adrenaliini mikä alkaa virtaamaan taistelussa. Mä rakastan niitä tilanteita, rakastan sitä elämää siellä toisaalla. Siellä kaikilla on omanlainen menneisyytensä, se maailma on erilainen. Se on karu ja raaka maailma, ja sen kansa ei tunne empatiaa. Murhaajia joka kulman takana, tai sitten sellaisiksi haluavia.

Mä näin unta siitä maailmasta viimeyönä. Lojuin kadulla, leipäpala kourassa ja kaulassa nauhasta roikkuva puukko tuntu kylmältä mun rintaa vasten. En ollu oma itseni, en tietenkään. Ei kukaan siinä maailmassa voi olla sama kuin täällä. Mä olin mies, ja hiukset kutitti mun kasvoja pienessä tuulessa. Kuulin kaikenlaisia ääniä, pieniä yön ääniä todistamassa elämästä. Mut sitten mä heräsin valtavaan kipuun. Järjettömän suureen kipuun, kun joku iski veitsen mun kurkkuun.

Herätessä sitä kipua ei enää ollu, ja mä nukahdin pian uudestaan. En tiiä mitä unta näin sen jälkeen, tuskin mitään. Mutta se ensimmäinen uni oli rauhottava, se oli hieno uni. Se oli sitä vapautta mitä tuuli kuiski, sitä vapautta jota oon halunnu sen mulle kuiskivan jo niin monesti. Ja jos mun hiukset kasvaa ja mä kampaan mun hiukset keskijakaukselle ja alan pitään ponnarilla... Sitten mä näytän siltä pojalta. Mä oon nainen, kasvan naiseks, mutta en näytä siltä miltä haluan. Ehkä mä oikeesti haluaisin edelleen olla se soturi mitä leikin ennen kouluun menemistä. Paitsi ettei kyseessä ollu sillon soturi; salamurhaaja, palkkamurhaaja ja oman tien kulkija. Ehkä jossain syvällä mä olen vieläkin sitä mieltä. Nykymaailmasta puuttuu seikkailut, niitä löytää vaan kirjoista. Ja sitten ihmetellään miks luen niin paljon, mutta on lohduttavaa hukkua tarinaan joka ei koskaan voi olla totta. On lohduttavaa lähdä unia niistä seikkailuista, ehkä joskus kirjottaa itekkin. Ehkä joskus mä voin vielä kirjottaa kuinka miekka välähtää auringossa ja sivaltaa vastustajalta pään irti.

Mä luin jo ala-asteella Redwallin taruja. Mä aion lukee ne uudestaan, ne oli niin hienoja ja mä itkin niissä jo sillon. Ensimmäisiä kirjoja mitä luin, Pottereiden lisäks. Ja niissä taisteli eläimet, miekoina ja sapelein. Pahiksella saatto olla kuus sormee, se saatto olla kärppä tai rotta. Ja niitä me leikittiin, mä houkuttelin mukaan naapurin pojan, ja me veistettiin miekkoja ja lyömäaseita. Ja sitten me perustettiin oma kilta, Veriveljet. Naapurin poika veisti mulle miekan, hienon miekan. Se otti mallia oikeista raskaista lyömämiekoista, ja veisti mulle sellasen. Se on nyt ollu ulkona pakkasen raiskaamana jo monta vuotta, enkä usko että siitä on paljon mitään jäljellä, mutta mä olin jo hakannu sen melkein säleiks. Se oli kovassa käytössä, kun mä huidoin yksin ulkona, ja äiti sai sateella huutaa mua sisälle. Huutaa ettei ukkosella saanu olla ulkona, ja mä muistan kuinka vastasin ettei soturi vettä pelkää. Ettei soturi pakene taistelusta paria vesipisaraa. Kun ei veripisaratkaan missään tunnu. Ja niin mä jatkoin ja jatkoin, huidoin ja hakkasin ja huusin. Yksin niin monta kertaa, kuvitteelliset vastustajat, ja mä jatkoin vaikka mun mieleni luoma vastustaja pisti miekalla mua vatsaan. Mä en välittäny, koska mä olin sillon oikee soturi, ja mun silmät ja pää loi taistelutantereen meidän pihalle. Pihakoivut muuttui torneiksi, linnut vakoojiksi, ja jokainen pieni ääni oli vihollinen selän takana. Mutta sitten mun piti kasvaa aikuiseksi.

Voi, jos äite tietäis mitä mä teenkään aina yksin kotona. Ei se tiedä, eikä se tiedä sitäkään etten mä oo lakannu kirjottamasta niitä tarinoita mitä se sano sairaaks. Enkä oo lakannu maalaamasta verta kankaalle tai meikkaamasta mustelmia ja ruhjeita. Mua ei saa lopettaan sitä. Piirtää mä en enää edes osaa, mutta en tiiä haittaako se. Kirjottaminenkin riittää, ja se on helppo tapa ilmasta itseensä. Helppo tapa kertoo asioita joita ei osaa ääneen sanoo oikein. Ja joskus mä vaan alan kirjottaan, joskus se inspiraatio iskee aikaa ja paikkaa kattomatta, ja sillon oon vaan hiljaa. Ehkä mä voisin tännekin joskus taas läimästä jotain mun tekstiä, jonkun pienen pätkän jonka oon kirjottanu tän vuoden puolella.

ps. Mökönällä on ase. Vihreä miekka (alunperin coctail-koriste).