"Ja pimeyden keskeltä pilkotti valo. Pieni, tuskainen ja häilyvä toivonkipinä. Sen kaiken kivun ja kaipuun keskellä uskalsimme jo toivoa pelastusta, tai edes paikkaa missä levätä. Niin minä ja Mökönä toivoimme, me yhdessä. Ehdimme kuitenkin vain huokaista helpottuneina, kun valo oli jo niin himmeä, ettei sitä juurikaan puiden varjoista erottanut. Lähdimme kompastellen kohti valoa, Mökönä turvallisesti minun taskussani istuen. Minä niin juoksin, haparoin ja kaatuilin. Valo sammui.
"Voi Mökönä, mitä me nyt?" kysyin epätoivoisesti. Mutta vastausta ei kuulunut, sitä ei ollut. Oli vain pimeä, minä ja Mökönä."
