Ja sitä sitten lojutaan taas koulun penkillä ja ihmetellään että miten vitussa sitä on taas tänne päätynyt, ja miten vitussa kesä saatto taas mennä niin nopeesti. Noh, mun kesä ei kyllä tuntunu yhtään lomalta, harjottelua, autokoulua ja muita pakollisia velvollisuuksia ja asioita hoidettavana ennen kun se 18 vuotta tulee elämässä täyteen. Väsyttävää puuhaa, myöhään valvomista ja aikasin heräämistä. Ei kesän kuuluis olla sellasta, mutta ei kai sille mitään muutakaan voi. En mä tiedä. Ei kai.
Koulu. Joo, mitäs tähän sanois. Yli puolet luokasta on hukkateillä, ainakin yks on nyt lopettanu. Mä oon täällä taas vähän yksinäisenä, mutta hengitän. Hengitän vaikka mä joudun yksin oleenkin, vaikka kukaan ei oikeestaan jaksa roikkua. Se on vaan taas hyväksyttävä ja opittava, että tunnit kuluu madellen ja mitään kuulematta, mitään ymmärtämättä ja sanaakaan sanomatta. Niin se on menny aina, mitä sitä tapojaan enää muuttamaan. Lisäks on ton lukion lopettamisen takia muutamia "erikoisjärjestelyjä", eli itsenäisesti suorittamisia, tenteissä juoksemista ja muuta vastaavaa. Pitäis varmaan hakee vapautus liikunnasta, en tiedä. En tiedä haluunko vapautusta, periaatteessa se ois hieno mutta tavallaan taas haluaisin kyllä osallistua. Tai sitten tehdä itsenäisesti.
Mä en oikeestaan tajua mitä mä teen täällä. Tää on hieno paikka, tää on hyvä paikka. Mutta en tiedä kuulunko mä tänne, ja jos kuulun niin kuinka vahvasti? Kuinka tärkeenä osana? Kenelle mä täällä merkitsen. En osaa sanoa, en osaa ajatella olevani osa tätä kaikkee. Koska en mä ole, mä en ole osa yhtään mitään. Mä olen yksin, mä olen erakko. Voin luulla olevani osa, voin luulla olevani tärkeä. Mulle voidaan helposti valehdella, se on okei. Kunhan mä itse käsitän - edes jossin syvällä - että mä olen yksin. Lopulta ihminen on aina yksin.
Miksi näin masentunutta, niinkö? Koska mä olen tällainen. Nää asiat on nyt pyöriny mun päässäni ikuisuuden. Pyydetäänkö mua mukaan vaan koska "mun kuuluu olla siellä", vai ihan vaan siks kun mut halutaan sinne, ihan muuten vaan viettämään aikaa? Mä oon tottunut siihen ettei mua pyydetä. Ja aion pysyä tähän tottuneena. Eikä tää ole masentunutta, nämä on mun oman elämäni tosiasioita. Kenenkään muun ei näitä tarvitse ymmärtää tai käsittää tai hyväksyä. Mutta älkää yrittäkö muuttaa. Koska näin on minuun kirjoitettu.
Mä en osaa kirjoittaa enää tarinoita koneelle. Mä kirjotan aina kaikki käsin jos haluan saada taidepaskaa aikaseks. Kirjotan sitten paperilta koneelle. Ehkä joskus, jos joku joskus niitä muka lukis. Teen sen joka tapauksessa internetin ystävien kiusaksi ja kiroukseksi ja täytän teidän verkkonne paskalla. Have a nice day, mateys.
