Liian pitkään.

Minä olen "vittupää"
"läski huora perkele"
"penikka saatana jäte"

Minä olen
minä en ole.
Mutta haluaisin kuitenkin
sitten joskus
edes
kerran.

Ja minä hengitän
hengitän vastentahtoisesti
hengitän hiljaa
ja kähisevästi.

Syksy on tullut
ja värjännyt
kaiken kullanhohtoiseksi
punaiseksi
ruskeaksi.
Pian kaikki on kuollutta
minä pudonneena
kuivuneiden lehtien joukossa.

Rakastaisin.

Minä rakastan sinua äiti
vaikken usko sinun koskaan saavan tietää.

Kirje kotoa.

Kirje kotoa.
Yksi kirje kirjoittamatta
miljoona tulevaisuutta.

Minä olen tänään onnellinen.

Sairaus.

Ei onni ole täällä meitä varten.

Minä olen vain välittäjä.

Slush.

Silmissä sinistä
ja
sydämessä onni.

Muistutus itselle: ole rikas, ihmiset pitävät sinusta

Hymyile vaikka sattuu
ihmisellä on oltava salaisuuksia
jotta voi selvitä.

Sano: "Minä rakastan sinua"
mutta vain kun se on totta.
Sano se aina kun se on totta.
(minä pysyn hetken hiljaa)

Sanon: "Voin hyvin"
kun sisälläni palaa
ja
olen
KUOLLA
kaipaukseen
ja minä olen lähes aina yksinäinen
sillä osa minusta kärsii
paljon

Suljen silmäni kun haluan itkeä.
Toisinaan itku puskee läpi,
silloin pitää kääntää kylkeä ja
esittää nukkuvaa.

Ei saa täristä
ettei satuta.

Smärta.

Jonkun toisen kipu
valtavana
sisälläni.
Jonkun toisen maku
pahana
suussani.
Jonkun toisen kuori
rumana
silmissäni.

Ei naurua tänään
ei ehkä huomennakaan.
Ei rakkautta tänään
ei ehkä koskaan.

Ja minä kaipasin
halusin
epätoivoisesti
ottaa
omistaa
kiduttaa
parantaa.

Mutta minä ehdin vain kuolla.

H/I/M/.

En minä ole minä
eikä hän ole hän
ilman meitä.

Ei ole häntä

eikä ole minua

ilman tätä mieltä.

Ei ole elämää

emmekä me kuole

ennen kuin minä määrään.

Ei ole kauniinmpaa kuolemaa

kuin vain lakata olemasta.

Mutta kun sinä lakkaat
minä pelkään kuolemista.

Hei, sinä pieni hirviö
minun sydämessäni -
ethän katoa?

Minä itken kyyneleitä joita
et voi hahmossasi vuodattaa.
Minä tyrehdytän veren
jonka vuotamista ei huomaa.

Ja sinä itket tänään, rakas

itket valtavasti.

Ja minä tulen tänään, rakas

tulen vastaan

kaatuessasi.

Sinä pieni hirviö

sinä satutat minua päivästä toiseen.

Sinä satutat minua nyt

satutat huomenna,
yöllä itken ääneen.

JA MINÄ VIHAAN NIITÄ JOTKA JÄTTIVÄT SINUT KUOLEMAAN

jättivät meidät
haihtumaan
tuhkana
tuuleen.

Freeway.

Ruokaa. Pakastin ja jääkaappi täynnä, liikaa. Paha olo, ällöttää. En halua syödä ja samalla on oltava kuin kaikki olisi jo hyvin.

Minä haluan olla pieni ja kevyt, erilainen.
Minä haluan olla perhonen, sinun kädet ympärilläni.

Mä olen kasvattanut mun kynnet, olen ylpeä siitä. Pienistä saavutuksista. Autokoulussa en ole ajanut puuta päin.

Tein kaksi ja puoli tuntia koulutehtäviä, olen tyytyväinen. Tyytyväinen ja väsynyt.
Väsynyt liikaa
liian kaikkeen.

Joku sanoo että minun pitäisi olla runoilija
mutta runoilijana minun on oltava surullinen.
Ehkä unohdan.

Kirjoitan kirjeen.
Ehkä uskallan.

Kuollut Giselle.

Minä näen sen, voin kuvitella sen. Voin koskettaa sitä pientä epäkohtaa itsessäni joka riisti kaiken.
Sitä pientä epäsymmetriaa joka tekee minusta viallisen, voin katsoa sitä. Voin sanoa:
"Katso, siinä se on."
Ja kuka tahansa voi huomata sen.
Ellen mene piiloon.

Minä olen piilossa, voin olla hiljaa koko elinikäni. Minun on ehkä pakko, en tiedä. Kukaan ei koskaan kertonut minulle miten toimia tällaisessa tilanteessa. Elämässäni ei ole hätäuloskäyntiä, ei paloportaita.
Täällä minä istun, näytön ääressä ja palan.

Kuva minusta ja hevosesta. Ajatus pikkusiskoni kaapissa lojuvasta vaaleanpunaisesta ballerina-asusta. Niin kaukaista, niin repaleista. Ja silti, silloin, niin liian todellista.
Nyt minä olen vain piilossa, piilossa ja hiljaa, ettei kukaan saisi tietää.
Ja silti jokainen tietää.
Vain koska minä.

Katselen käsiäni. Muistan rakot ja kivun kun ratsastin ilman hanskoja. Muistan kuinka pidin kiinni väärin ja olin itselleni vihainen.

Muistan piruetin, muistan kuinka läimäytin itseäni turhautuneena poskelle. Se ei mennyt niin kuin minä halusin.
Minä olin jo silloin viallinen.

"Sä pelkäät."
Kuulen sen usein, melkein joka päivä. Jos en muilta niin itseltäni.
Mutta en minä tiedä pelkäänkö. Ehkä se on vain tieto siitä että sattuu.
Tieto asiasta jolla ei ole nimeä vain koska en pysty kuulemaan.
Pieni, harmaa laite on korjaamassa yhtä osaa minun viallisuudestani.
Pienet, harmaan laitteet ja kohina minun molemmissa korvissani.
Ja minä vihaan.

"Sä liiottelet."
Mutta kuinka kukaan voisikaan tietää miten se sattuu. Jos kukaan ei tunne.
Ja mä tiedän etten mä liioittele, mä yritän olla rehellinen. Mä vähättelen.
Koska mulla on salaisuus jonka jokainen tietää. Se että mä olen viallinen.
Kenenkään ei tarvitsisi kantaa sitä. Eikä kukaan muu kannakaan.
Kermanvalkea, muovinen panssari. Haarniska. Senkö piti parantaa minun viallisuuteni?
Senkö varaan minä uskoin jalkani, elämäni?
Ja minä petyin.

Ja minä haluaisin vetää jalkoihini kovakärkiset tossut, kulkea kopisten halki salin.
Ja minä haluaisin tanssia, haluaisin laskeutua vahvoille käsivarsille, huomata kannattavani itse itseäni.
Ja minä haluaisin heittää itseni ilmaan
pudota
kevyenä kuin syksyn
punainen
kuollut
lehti

Ikkuna kiinni.

Hyvä päivä, täynnä naurua ja ikävää. Loistava päivä.
Paljon murhetta, sekä omaa että toisen. Meidän kaikkien yksinäisyys minun sisässäni.
En voi sanoa että se olisi väärin.

Väsymys, fyysinen uupumus omana itsenään olemisesta.
Tuhannesta anteeksipyynnöstä.
Tuhannesta ajatuksesta ja toiveesta.
Tuhannesta halusta halata.

Huomisen ajotunti peruuntui minusta riippumattomista syistä. Mulla olisi aikaa kirjoittaa.
Ainahan mulla on aikaa.
En uskalla.
En uskalla samasta syystä kuin Reinhold ei uskalla luottaa.
Pelko pettymyksestä, pettämisestä, petetyksi tulemisesta.
Pelko epäonnistumisesta.

Taidan puhtaasti jättää väliin.
Vaikka ehkä muutama kyynel olisi nyt paikallaan.
En silti aio itkeä.

Itke revi romahda.

Ajatus luovuttamisesta, suloisesta turtumuksesta.
Kipu vain minun omana salaisuutenani, niinkuin tänäänkin. Pettynyt, vihainen, ilkeä.
Ette te minua rakasta.

Ajatus virheestä. Siitä etten tehnyt oikeaa päätöstä, siitä että tuhosin samalla kaksi, kun tarkoituksena oli vain minä.
Ajatus siitä että joku muu voi tuhota minut.

Pelko menettämisestä ei merkitse tänään, tänään en sitä pelkää. Tämä on niitä päiviä kun toivon kadottavani itseni, kadottavani jotain rakasta jotta voisin taas kirjoittaa.
Vain kirjoittaa ja hengittää, olla kaunis.
Kenenkään estämättä.

Ajattelin perua ajotunnin, muuten tulisi liian pitkä päivä. En silti tiedä, ehkä ei oo hyvä olla kotona tänään, ehkä tänään on sellanen päivä.

Liikaan rakkauteen lakastuu.

Se laittaa miettimään, kun ajattelee että pitäisi uskoa muttei sitten jaksakaan. Ei jaksa näännyttää itseään turhassa uskossa, vaikka tietää ettei onnistumisen mahdollisuus ole kuitenkaan vielä täysin ohi.
Vain melkein.

Yritän hengittää, hitaasti mutta varmasti.
Rintakehäni kohoilee ja kurkustani pääsee tasainen rahina aina hengittäessäni sisään.
Päästäessäni ilmaa ulos.
Hiilidioksidia, ihmisen saasteita.

Väsymys painaa silmiäni kiinni mutta tiedän ettei minulla ole vielä lupa nukahtaa. On pysyttävä pystyssä, hereillä. Ylväänä. Ei saa olla liian heikko.
Ei saa olla niin heikko että lakkaisi uskomasta.
Lopetin jo.

Mihin ihminen tarvitsee rahaa?
Pakoyritykseni valuvat hukkaan vain koska olen köyhä.
Hänenkin yrityksensä.
Enkä minä voi muuta kuin odottaa
odottaa.
En jaksaisi, kuulen jo kuinka vereni kiehuu.