Peilipinta.

On niin lohduttavaa vajota omaan pieneen maailmaansa koulupäivänkin keskeltä. Tai no, ei se enää ole vaan mun maailma, joku jakaa sen mun kanssa. Joku jaksaa olla paikalla ja antaa mun hukkua aikaan, unohtaa päivät ja tunnit. Lähteä seikkailemaan toiseen maailmaan ja oikeesti tuntea itse se adrenaliini mikä alkaa virtaamaan taistelussa. Mä rakastan niitä tilanteita, rakastan sitä elämää siellä toisaalla. Siellä kaikilla on omanlainen menneisyytensä, se maailma on erilainen. Se on karu ja raaka maailma, ja sen kansa ei tunne empatiaa. Murhaajia joka kulman takana, tai sitten sellaisiksi haluavia.

Mä näin unta siitä maailmasta viimeyönä. Lojuin kadulla, leipäpala kourassa ja kaulassa nauhasta roikkuva puukko tuntu kylmältä mun rintaa vasten. En ollu oma itseni, en tietenkään. Ei kukaan siinä maailmassa voi olla sama kuin täällä. Mä olin mies, ja hiukset kutitti mun kasvoja pienessä tuulessa. Kuulin kaikenlaisia ääniä, pieniä yön ääniä todistamassa elämästä. Mut sitten mä heräsin valtavaan kipuun. Järjettömän suureen kipuun, kun joku iski veitsen mun kurkkuun.

Herätessä sitä kipua ei enää ollu, ja mä nukahdin pian uudestaan. En tiiä mitä unta näin sen jälkeen, tuskin mitään. Mutta se ensimmäinen uni oli rauhottava, se oli hieno uni. Se oli sitä vapautta mitä tuuli kuiski, sitä vapautta jota oon halunnu sen mulle kuiskivan jo niin monesti. Ja jos mun hiukset kasvaa ja mä kampaan mun hiukset keskijakaukselle ja alan pitään ponnarilla... Sitten mä näytän siltä pojalta. Mä oon nainen, kasvan naiseks, mutta en näytä siltä miltä haluan. Ehkä mä oikeesti haluaisin edelleen olla se soturi mitä leikin ennen kouluun menemistä. Paitsi ettei kyseessä ollu sillon soturi; salamurhaaja, palkkamurhaaja ja oman tien kulkija. Ehkä jossain syvällä mä olen vieläkin sitä mieltä. Nykymaailmasta puuttuu seikkailut, niitä löytää vaan kirjoista. Ja sitten ihmetellään miks luen niin paljon, mutta on lohduttavaa hukkua tarinaan joka ei koskaan voi olla totta. On lohduttavaa lähdä unia niistä seikkailuista, ehkä joskus kirjottaa itekkin. Ehkä joskus mä voin vielä kirjottaa kuinka miekka välähtää auringossa ja sivaltaa vastustajalta pään irti.

Mä luin jo ala-asteella Redwallin taruja. Mä aion lukee ne uudestaan, ne oli niin hienoja ja mä itkin niissä jo sillon. Ensimmäisiä kirjoja mitä luin, Pottereiden lisäks. Ja niissä taisteli eläimet, miekoina ja sapelein. Pahiksella saatto olla kuus sormee, se saatto olla kärppä tai rotta. Ja niitä me leikittiin, mä houkuttelin mukaan naapurin pojan, ja me veistettiin miekkoja ja lyömäaseita. Ja sitten me perustettiin oma kilta, Veriveljet. Naapurin poika veisti mulle miekan, hienon miekan. Se otti mallia oikeista raskaista lyömämiekoista, ja veisti mulle sellasen. Se on nyt ollu ulkona pakkasen raiskaamana jo monta vuotta, enkä usko että siitä on paljon mitään jäljellä, mutta mä olin jo hakannu sen melkein säleiks. Se oli kovassa käytössä, kun mä huidoin yksin ulkona, ja äiti sai sateella huutaa mua sisälle. Huutaa ettei ukkosella saanu olla ulkona, ja mä muistan kuinka vastasin ettei soturi vettä pelkää. Ettei soturi pakene taistelusta paria vesipisaraa. Kun ei veripisaratkaan missään tunnu. Ja niin mä jatkoin ja jatkoin, huidoin ja hakkasin ja huusin. Yksin niin monta kertaa, kuvitteelliset vastustajat, ja mä jatkoin vaikka mun mieleni luoma vastustaja pisti miekalla mua vatsaan. Mä en välittäny, koska mä olin sillon oikee soturi, ja mun silmät ja pää loi taistelutantereen meidän pihalle. Pihakoivut muuttui torneiksi, linnut vakoojiksi, ja jokainen pieni ääni oli vihollinen selän takana. Mutta sitten mun piti kasvaa aikuiseksi.

Voi, jos äite tietäis mitä mä teenkään aina yksin kotona. Ei se tiedä, eikä se tiedä sitäkään etten mä oo lakannu kirjottamasta niitä tarinoita mitä se sano sairaaks. Enkä oo lakannu maalaamasta verta kankaalle tai meikkaamasta mustelmia ja ruhjeita. Mua ei saa lopettaan sitä. Piirtää mä en enää edes osaa, mutta en tiiä haittaako se. Kirjottaminenkin riittää, ja se on helppo tapa ilmasta itseensä. Helppo tapa kertoo asioita joita ei osaa ääneen sanoo oikein. Ja joskus mä vaan alan kirjottaan, joskus se inspiraatio iskee aikaa ja paikkaa kattomatta, ja sillon oon vaan hiljaa. Ehkä mä voisin tännekin joskus taas läimästä jotain mun tekstiä, jonkun pienen pätkän jonka oon kirjottanu tän vuoden puolella.

ps. Mökönällä on ase. Vihreä miekka (alunperin coctail-koriste).

Ole siinä kunnes nousee kuu.

Jokasen päivän jälkeen miettii sitä millasta olis jos riittäis. Jos vaan olis tarpeeks, sellanen unelmatytär jota rakastetaan kotona ja joka on aina tervetullu. Sellasessa perheessä, jossa kukaan ei vihaa ketään, ja jossa kaikki pystyy nauraan yhdessä. Millasta olis asua ja elää sellasessa? Millastahan olis, jos joka päivä meillä olis ruoka oikeeseen aikaan, ja kaikki istuis yhdessä pöydän ääressä, kukaan ei mulkoilis ketään ja kaikki vois puhua keskenään. Mulla ei nimittäin ole aavistustakaan millasta sellanen elämä vois olla, mutta mä haaveilen siitä kyllä, ehkä vähän liikaakin. Elämä täällä ei tuu koskaan oleen sellasta, enkä mä tiedä koska pääsen täältä pois. Melkein jo päätin että syksyllä, mutta pitäähän sitä miettiä. Se vaatii niin paljon suunnittelua ja uhrauksia, että taitaa jäädä tekemättä, mutta enköhän mä joskus täältä pääse. Pitäis vaan jaksaa uskoo. Mut mä en oo koskaan ollu oikein hyvä uskomisessa ja toivomisessa.

Tässä paikassa tiuskitaan ja huudetaan. Aamu alkaa huudolla ja paiskomisella, koska se ei olis alkanu? Päivä päättyy siihen samaan useimmiten. Tai sitten talo vaan hiljenee. Mä en tiedä, mä en ole alakerrassa enää paljon. En viihdy siellä, en viihdy tässä talossa. Enkä mä uskalla sanoo vastaan, mä pelkään. Mä pelkään, koska viime vuosi kummittelee edelleen. Ja äiti toistelee koko ajan, että alan taas olla samanlainen. Mutta mä en oo, en vuoda verta, osaan itkee. En mä puhu, mutta ei kukaan koskaan kysykään. Ei kukaan täällä. Ja siihen tottuu. Kun tuun koulusta, ei se eka kysymys oo että "Miten meni päivä?" tai "Mitä kuuluu?" Eikä siihen päälle kuulu lämmintä hymyä, tässä talossa onnellisuus on rikos. Mun koulupäivä päättyy siihen, kun mua painostetaan tekeen asioita. Ehkä joihinkin se toimis, mut se saa vaan itkeen. Se saa mut aina itkeen, kun mulle toistetaan samaa asiaa miljoona kertaa. Sama, kun mä en pysty siivoon isompaa aluetta kerralla, koska en pysty keskittyyn. Ja sitten yhtäkkiä pitäis, vaikka kaikenmaailman valkotakkiset paasas jo viimevuonna miten voidaan välttää sen toistuminen. Miten mä en enää ajaudu sinne. Mut musta alkaa tuntua, että joku täällä oikein tähtää siihen, ja se en ole minä itse.

No, koulupäivät sitten. Mä nauran ja puhun, mutta mitä mussa sitten tapahtuu sisällä? Mä haluun koko ajan itkee ja olla hiljaa ja yksin. Ja samalla tiiän etten kestäis yksin. Haluisin aina vaan paeta sieltä, enkä osaa olla oma itteni yhtään, kun siellä ei oo ketään joka tietäis kuka mä olen. Nimi, ei se kerro musta mitään. Ulkonäkö, ei kyllä sekään. Kun ei saa näyttää siltä mitä on, ei sitä pääse pakoon. On lukittuna tänne, tähän paikkaan, näihin ihmisiin ja sääntöihin. Ja siihen toiveeseen, että jonain päivänä olis riittävä.

Se sano että se soittaa. Ja mä odotan sitä, mitään muuta mä en halua kun kuulla sen äänen. Kenenkään muun paskasta karjuntaa mä en kaipaa, mutta sen ääni on pehmee. Sen ääni on niin kaunis ja ihana, voisin kuunnella sitä ikuisesti. Ja koko ajan haluisin laittaa viestiä että soittais jo, mutta en laita. Mä en laita kenellekään viestiä, koska ehkä tavallaan mä toivon että joku muukin joskus jaksais vaivautua. Tavallaan mä toivoisin, että olisin joskus jollekin riittävä, vaikka se ei sitten oliskaan se ihminen jolle yritän kaikkein eniten. Mut sitten kun se makaa vanhainkodilla yksin, kusten alleen ja pääsemättä ylös... en mä mene käymään. Mä en vie sille kukkia ja suklaata merkkipäivinä, mä en hanki sille joululahjoja tai lähetä kortteja ulkomailta. En maksa sen paikkaa siellä. Jätän sen yksin kuolemaan, niinkun sekin jätti mut. On jättäny tuhat kertaa. Ja tulee jättään vielä miljoonasti.

ps. 

"Kuunnelkaa kun hullu huutaa
Hurmahenget huohottaa
Ne vievät minua kuin litran mittaa

Siis onko paljon pyydetty
Aivan liikaa vaadittu
Saada tietää mikä minua riivaa"
- Mokoma - Ärräpää -

Käpristyä kokoon.

Mulla on kummallinen olo. Tää olo ei oo hyvä, mutta en mä osaa sanoa tätä huonokskaan. Lähinnä tää muistuttaa sitä tunnetta joka mulle tuli viime vuonna tutuks, se yksinäisyys ja ahdistus. Mutta siihen tottu, ja tää on mulle tuttu tunne, edelleen. Ei sitä voi niin vaan unohtaa, kun on kerran sen tunteen kanssa ystävystyny. Se menee viikonloppuna pois, mä tiiän sen, ja odotan sitä. Sitten se tulee takas, ja viipyy kolme viikkoo, mutta kestän sen. Koska jos en kestäis, kuolisin. Todellakin kuolisin. Ja sitähän mä just eilen pelkäsinkin.

Eilen mä tosissani pelkäsin kuolevani. Sydän hakkas, muistot täytti mielen ja silmissä sumeni. Mua ei oltukaan unohdettu täysin, muhun katsottiin ja sitten.. mulle puhuttiin. Se puhui. Se jonka kanssa oon uneksinu koko vuoden puhuvani, mutten oo koskaan alottanu. Se alotti. Ja jos se lukis tätä, se tunnistais kyllä itsensä. Ja tässä mä voin sanoo, että eilisen jälkeen tää saattaa alkaa kasvaa vihaks. Ikävä menee ohi aikanaan, ja mä odotan sitä turtaa tunnetta kun voi vaan sanoo ettei oo mitään. Ettei se merkitse mitään. Sekin aika tulee vielä, se on jo alkanu. Se alko eilisestä, vasta eilisestä. Koko vuoden kaikki on kyteny mun sisällä, ja nyt se kuihtuu. Koska vaikka se sanois mitä, mä tiedän totuuden. Totuuden musta itsestäni, eikä se kai sitten koskaan tiennyt musta mitään. Vaikka tiesikin enemmän kun kukaan. Typerää luottaa sillä tavalla, minun luottaa tuntemattomaan. Ja sitten aloinkin itse puhumaan.

Nyt mua ei satu. Moikkaus ja "Mitä kuuluu?". Siinä kaikki, sen enempää mä en tarvii. 

Hammasta purren.

Mä oon kiva,
oon helvetin kiva ja mukava ihminen kaikille.
Mä en tuota pettymystä
ja pitäis olla täydellinen.
Oon luotettava ja rehellinen,
typerä ja sinisilmäinen.

Mulla on pyöreet kasvot ja mä nauratan ihmisiä. Ne nauraa, koska mä osaan olla hauskakin. Oon ihana ihminen, jonka seurassa kaikki viihtyy ja mä jaksan hymyillä aina. Jaksan kuunnella ja ottaa murheet vastaan ja kantaa niitä. Saatan itkee illalla vaikka ois ollu kuinka hyvä päivä tahansa, ja siinä kohtaa tuotan pettymyksen. Tää kilpi, nää muurit on vahvat, mutta jotkut pystyy ne murtaan. Jotkut jotka mut tuntee, ne ei pidä mua mukavana ollenkaan. Mua vihataan, tiiän sen. Mutta mua rakastetaankin, ja se pitää mut täällä. Suurimalle osalle oon pelkkä riutuva rakki, kapinen kettu jonka odotetaan kuolevan pois. Ja mä oon oikeestaan ihan mielelläni sellanen, koska kaikkihan täällä kuolee kumminkin, eikä kaikki voi musta pitää. Vaikka suurin osa jaksaakin sitä esittää.
(Kuka nyt on feikki?)

Sanat voi satuttaa aivan saatanasti, mutta niiden pitäis antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Harvemmin ne vaan menee sillai, eikä se pakottamalla toimi niin. Ne jää leijuun, ja vuosienkaan päästä ne sanat tuskin haihtuu. Jos niitä sanoja ei kuule sen jälkeen, niin ne vaan haalistuu, ja lakkaa sattumasta. Sitä mä odotan, ja mä uskon että niin tuleekin vielä tapahtuun. Ne hiipuu. Samoin tekee muistot.

Mä lakkaan kiukuttelemasta. En enää ala haastaan jos joku tappaa itteensä pikkuhiljaa, en kiukuttele rahasta tai mistään. Oon kiva, ja teen täsmälleen niinkun ihmiset sanoo, koska sitten mua jaksetaan. Sitten mä en jää koskaan yksin, jos mä vaan oon riittävä. En sano vastaan, vaikka joutuisin tekemään mitä, lakkaan välittämästä itsestäni täysin. Mulla on yks ihminen joka menee ohi kaikesta ja kaikista, ja sen sana on laki, vaikka se sanois mitä. Ihan mitä tahansa se voi mulle sanoo, ja mä uskon. Koska ehkä mä oon typerä, niinkun mulle sanotaan, ehkä oon sairas ja sekasin ja liian luottavainen, mutta mä vaan rakastan. Eikä mulla oo väliä. Kunhan sillä on kaikki hyvin. Tästä lähtien mulle kuuluu vaan ja ainoostaan hyvää, nauran ja oon ilonen. Vaikka hammasta purren.

Kello 04:33.

Mä nukuin jonkun aikaa, ja heräsin sitten järjettömään kipuun. Se sattuu vieläki, mun oikee jalka. Järjetön suonenveto, ja mä ehdin sillon jo toivoo että mun jalka revittäisiin irti. Mä olin niin nukuksissa, että luulin näkeväni unta, mut kipu selkeytti mun ajatukset ja sai mut hereille parissa sekunnissa. Jos en olis kunnolla heränny, oisin ettiny käsiini jotain millä satuttaa, että se kipu unohtuis. Mutta onneks heräsin, mulla ei oo enää varaa satuttaa itteeni. Mua on kielletty, ja kunnioitan sitä. Mua on kielletty, ja jos teen niin vielä, se sama uhka pomppaa esiin; mut vietäisiin pois. Enkä enää halua pois, mulla on nyt elämisen arvonen elämä. Ja mä rakastan mun elämää.

Pitäis hoitaa miljoona asiaa, vaikka eilenkin tuli sen verran asioita hoidettua. Sainpahan ainakin rahaa, tarjosin kullalle kahvin. Ostan sille vielä suklaata tänään, haluun olla kiva. Mä oon muutenki alkanu oleen kivempi, ja jotenki, edes jotenki pienesti sosiaalisempi. Tai sillai, että ainahan mä oon ihmisten kanssa ollu tekemisissä, nyt oon vaan alkanu oikeesti pitään siitä. Uus koulu on muuttanu mua, uudet ihmiset ja kaikki. Asenteet. Mä oon onnellinen.

Mä aion saada mun kirjan valmiiks. Mä aion saada jotain aikaan ja elää ikuisesti. Vien kirjeen postiin ens viikolla, mulla on niin paljon asiaa että en saanukkaan sitä eilen valmiiks. Ihan liikaa puhuttavaa, mutta kaikki on kerrottava. Pakollinen tarve kertoo ihmiselle johon luottaa, mutta jolle ei oikeesti oo puhunu pitkään aikaan. Ja mä saan kaiken paperille, koska se auttaa mua. Kirjottaminen on terapiaa. (ja vohvelit)

JA

Ne sanoo että mä oon pienentyny.