Laita rikki.

Vappu tulee ja mua väsyttää hiukan. Tai no, pitäis lähtee Ellivuoren suuntaan Piatalle kullan kanssa, kyyti vaan on hiukan kadoksissa. Vietin kauan aikaa suihkussa, ja oon juossu ympäri kämppää koko päivän tähän asti. Päätin siis ottaa hetken nyt aikaa ihan vaan kirjottaakseni tänne, vaikka eihän mulla tässä juur mitään muuta ole kun aikaa. Ja pikkusen yksinäisyyttä.

Odotan sitä että lähdetään, tää paikka puuduttaa. Tää paikka, ja tää yksinäisyys. Odotan sitä että pääsee riehumaan ihmisten kanssa, pitään hauskaa ja muutenkin. Sosiaalistuun. Täällä se homma ei oikein toimi, täällä kaikki on omissa oloissaan eikä haluakaan toista lähelleen. Ehkä se on okei. Ehkä siihenkin sitten joskus tottuu.

Siitä on ikuisuus kun oon ollu viimeks tällä aulan koneella tällai. Että oon kirjottanu, tai tehny jotain. Tää on hidas ja paska. Ja mä haluan lukee jotain hyvää kirjaa, hukkua johonkin hetkeks.

Ps. Hauskaa vappua immeisille! Elkää vetäkö överiks ;3

Saamattomat kivitettäköön.

Mun vieressä pöydällä on 16 euroo. Kirjahyllyn lasipurkissa yli 20 euroo. Ja mä en muusta puhukaan kun rahasta, tulevaisuudesta, kuntoilusta ja rahasta. Siinä on tiivistettynä mun elämä nyt, mutta voisin sanoo olevani ihan tyytyväinen. Teen kotona töitä hulluna että saisin taattua meille hyvän elämän. Että kaikki ois hyvin ja täydellistä. Opettelen laittaan ruokaa; musta tulee vielä joskus sellanen pullantuoksunen äiti.

FAKE.
Mun tekemää ruoka haukutaan, sitä ei syö kukaan muu kun minä ja äite. Sitä haukutaan, mua haukutaan. Siivoon, mutta en saa tarpeeks siistiä jälkee. En täytä astianpesukonetta tarpeeks täyteen. Laitan sukat vääriin laatikoihin. En pärjää koulussa riittävän hyvin. Oon väsyny, nuutunu ja pahalla tuulella. Mun vaatteita haukutaan. Mun naamasta huomautetaan millon mitäkin fiksua. Mua katsotaan alaspäin missä ikinä mä olenkin. Joo, mä oon sorrettujen puolella. Koska jonkun on oltava sorrettu. Joten te, joita ei sorreta, pyytäisin teiltä hieman kiitollisuutta siitä, ettette te joudu kokemaan näitä asioita. Meitä sorrettuja on paljon, meitä on paljon enemmän kuin teitä joita ei sorreta. Välittäkää, edes hiukan. Tai vaihtakaa paikkaa kanssamme - edes päiväksi.

Iskä lähtee käymään siellä ens kuussa. Se menee oikeesti katsomaan sitä, joten musta tuntuu että tää on todellisempaa kun koskaan. Jopa todellisempaa kun viimeks, vaikka tääkin tuli tosi yllättäen. Toivon tän toteutuvan. Toivon vapautta, toivon tulevaisuutta mulle ja mun kullalle.

Keskustelu ei suju luontevasti. Sen ei kuulu, se ei saa. Eikä se tuu koskaan enää niin sujumaankaan, jos se on musta kiinni. Ja joo, tässä on kaks osapuolta. Joista minä olen se, jolta ei koskaan kysytty mitään... Paskanaama.

Sinisiä lupauksia.

"Jos tää nyt toteutuu, niin haluaisitko sä lähtee mukaan vai jäädä Suomeen?"

Mun ei tarvinnu ees miettiä, vastasin suoraan että jään. Mun ei tarvii miettiä, mulla on täällä nyt kaikki enkä halua kadottaa yhtään mitään. Jos lähtisin niin kaikki katois. Mutta nyt se on vaan mun perhe joka katoaa, eikä se haitta mua kamalasti. Tai no, onhan tää ollu harkinnassa jo muutamaan kertaan että ne lähtis. Sillon ennen se vaan oli sitäkin että mä oisin myös lähteny. Mutta oon kohta täysikänen joten mä saan päättää, ja mulla on joku pitämässä musta huolta. Se on mun kullallekin valtava luottamuksen osotus mun porukoilta kun ne antaa mun jäädä sen kanssa. Ne luottaa että mut pitää täällä hengissä joku, jokin. Ja se joku on se syy miks jään aina kun on mahdollista. En halua lähtee jos saan pitää sitä edes minuutin pidempään mun lähellä.

Mä olin aika yksinäinen koulussa tänään. Ei se haittaa, oli hyvä päivä. Koko ajan jaksaa vaan sillä että hokee mielessään viikonloppua ja ylihuomista. Se antaa mulle voimia soutaa ja kiinnittää laituriin joka päivä. Käsiin sattuu se soutaminen, mutta se on pakko jaksaa. Pakko, kun on niin paljon mitä odottaa, niin paljon mitä kaivata ja tarvita. Ja oon onnellinen. Tunnustan sen.

En tiedä koska kukakin on lähdössä. En tiedä, mutta annan niiden mennä kun ovat mennäkseen. Ehkä se jopa toteutuu helpommin jos mä en kerran lähde, on firmalla vähemmän ihmisiä elätettävänä. Ehkä voisin jäädä tänne asumaan, ehkä me voitais pitää tätä tönöö pystyssä kaksin kullan kanssa. Ei, nyt mä alan olla taas ihan liian toiveikas tästä kaikesta. Pitäishän ihmisten tietää ettei saa antaa mulle tällasia ajatuksia, putoon syvemmälle. Joka kerta.

Väärennös.

Mä en tiedä mikä mulla on ollu, kun en oo kirjottanu. Ehkä mulla ei oo ollu aikaa? Ei, ei se siitä johdu. Mulla olis aina aikaa. Olisinhan mä ehtiny, en oo vaan jaksanu. Tuntuu itse asiassa etten oo jaksanu yhtään mitään, mutta ei sekään pidä paikkaansa. Mä oon painanu kouluhommia hiki hatussa, ja kotihommia aika hyvin samalla tahdilla. Tällä viikolla pitäis saada viis hommaa tehtyä niin saisin kympin. Sitten voisin jopa päästä kullan luo parin viikon päästä viikonloppuna. Eikun enhän mä sillon vielä voi, sillon on tori. 14. päivä on tori, ja mun pitäis leipoo sinne myyntiin kaikkee kivaa. Sitten sen jälkeen viikonloppuna voisin päästä kullan kainaloon. Oisin onnellisin.

Kävin lenkillä, kolme kilsaa. Naapurinpoika juoksi vastaan puolessa matkassa ja totes että "tää on vitun hullua". Katsoin sen perään hetken ja nauroin, jatkoin sit matkaa. Se tuli vastaan vielä myöhemminkin, ja vieläkin sen hymystä tulee kiva olo. Se on niitä harvoja ihmisiä jotka hymyilee mulle muuten vaan, sen kummemmin tuntematta mua. Se on hieno ihminen, aina ollu.

Aattelin laittaa johonkin kaupan ilmotustaululle ilmotuksen että voisin hoitaa lapsia koulun jälkeen viikolla. Saisin siitä rahaa sitten, jos meillä on muutto tulossa vuoden päästä. Pitäis koittaa nyt kasata rahaa autoonkin vielä lisäks, ja kaikkeen paskaan, eli kyllä tässä aika paljon hommia täytyy haalia itelleen. Mutta mä haluun että me pärjätään, haluun että mun kullalla on hyvä olla mun kanssa, ja teen kyllä kaikkeni sen eteen, vaikka joskus se kuluttaa mua valtavan paljon. Aivan valtavan paljon.

Pääsiäisloma oli aivan ihana. Kulta oli mun kainalossa koko ajan, enkä ois millään halunnu päästää sitä silmistäni hetkekskään. Sen vieressä nukkumiseen tottu, ja nyt joutuu nukkuun yksin taas tossa valtamerisängyssä. Niin orpo olo, mutta onneks perjantai on jo pian, saan sen taas viereeni. Ja lauantaina porukalla riehumaan, odotan sitäkin. Itse asiassa musta alkaa tuntua että kaikki menis nyt putkeen ihan kiitettävästi. Mahtava fiilis.. mahtavia ihmisiä ympärillä. Ei paljon, mutta laatu onkin ihan priimaa!

Rarara.

Kulta kainalossa maanantaihin asti.
Me iz happy today ♥

Rakastaisitko?

Rakastaisitko jos
hiukseni olisivat lyhyet ja mustat?
Rakastaisitko jos
kasvoni olisivat vääntyneet ja rumat?

Rakastaisitko jos
olisin silti aina
sisältä sama?

150 vatsalihasta päivässä, ja lisäks 50 kummallekin sivulle. Saman verran selkälihaksia. Ehkä joskus tuun saavuttaan jotain jos oikein kovasti yritän. Ehkä sitten joskus, mutta se on varmaa, että oon valmis uhraamaan elämäni jonkun toisen unelmien puolesta. En tiedä tekeekö se mua onnelliseks - tuskin - mutta se tekee sen toisen onnelliseks. Se on kaikki mitä mä haluan.

Forget it.

Joskus haluis että tässä ois joku ihminen, jota vois halata ihan hiljaa. Ihan vaan halata, ilman että se pyristelis pois. Että sitä vasten sais itkee ja olla, ilman että se koko ajan puhuis ja kyselis että mikä on. Ihan vaan sellanen ihminen joka antais mun olla siinä, ihan hiljaa. Koska sitten mä oisin yksin, mutten yksinäinen, ja sitä mä haluisin nyt enemmän kun mitään. Mutta mulla ei oo sellasta ihmistä. Ja mun silmät sumenee taas jostain turhasta itkusta, en ees tiedä mistä sekin on lähtösin. En tiedä miks mun on niin paha olla.

Mä haluisin olla hiljaa ihmisille, mutta huutaa. Ihan vaan huutaa kaiken ulos, pois. Jotenkin. Tavallaan houkuttais laskee pahaa verta ulos, mutta ei se oo koskaan auttanu. Enkä mä usko enää ketään. Enkä mä usko enää mitään. Siltä musta nyt tuntuu. Siltä ettei kannata odottaa, suunnitella tai mitään. Eikä kannata luvata mitään, koska lupaukset ei kestä. Ja suunnitelmat romahtaa ja kariutuu.

Päivemmällä mä olin vielä varma siitä mihin lähden lukion jälkeen. Mä aattelin että ehkä mua seurattais vaikka maailman ääriin, mut sit sitä vaan putoo takas maanpinnalle ja tajuaa, että ei mun kanssa lähtis kukaan. Että mä menisin yksin, ilman ketään. Aina vaan.

Pidän kiinni siitä ajatuksesta että ihmisiä on tuolla jossain. Joo, onhan niitä. Ei yhtäkään täällä. Siks mä lakkaan nyt odottamasta, lakkaan odottamasta kaikkee.
Enkä halua että multa kysytään mitään.
Koska en halua antaa kenellekään lupaa mihinkään, en ääneen. Koska on olemassa niin paljon asioita mistä ei sais kysyä lupaa. Enkä mä edes tiedä mitä helvettiä mä jauhan.

Mun pitäis mennä laittaan ruokaa. Mulle sanotaan että mua kaivataan, mulle sanotaan että mulle soitetaan. Mutta kun soitetaan, niin ollaan joko kännissä kaveriporukassa, tai selvinäpäin kaveriporukassa. Ja missä mä sillon olen? Kotona yksin. Ja mä alan luovuttaa. Ja joo, mä myönnän. Mä oon vitun kateellinen niille joilla on kavereita. Oon vitun kateellinen niille joilla on ihmisiä ja elämä ja kaikkee. Oon kateellinen niille jotka osaa pitää itestään kiinni, koska mun ote lipsuu taas.On lipsunu jo vähän aikaa.

Mun rystyset syyhyää, koko iho syyhyää. Se huutaa kipua, se huutaa viiltoja. Ja mä niin haluisin tehä niin taas, haluaisin todella. Mutta mä tiiän mitä siitä seurais. Ne veis mut pois. Tällä kertaa ne veis mut oikeesti pois.
Mut sit mä mietin...

... että ehkei se oikeesti oiskaan niin paha.

week-END.

Tein sämpylöitä ja nyt pitäis tehä läksyjä. Mutta mä en nyt jaksa, tuli aikaa tehdä niitä viikonloppuna. Periaatteessa voisin siis mennä lauantaina harkkoihin ja perjantaina kahvittaan, ellei äite sitten saa lippuja Tampereelle.

Kirjottamisen salkkua pitäis tehä, ja kirjottaa Pietan kirjaankin. Viikonloppuna ehtii. Ja kattoo miten pääsiäisloma menee, ehkä mä kerkeen sillonkin tekeen kaikkee rästiinjäänyttä. Tai sitten ihan vaan jotain, sittenhän sen näkee. En jaksa suunnitella, en halua suunnitella.

Optimism is ok. It's just so fucking unrealistic.

Tänään on tällainen päivä.

Perjantai. VOI. VITUN. PARASTA. Okei, kiitän porukkaa näin ensinnäkin, kiitän valtavan paljon ja haluun ottaa joskus uusiks. Aika hemmetin hyvä meno ja mulla oli kivaa, parasta koskaan. Tuntu että kaikki ois ollu hyvin koko maailmassa, ja aika paha... mutta mä voisin olla sellasella fiiliksellä koko ajan.

Kohta on tulossa viikonloppu, Ikka tulee tänne. Pääsiäisenä mä meen sen luo, ja vapusta ei oikein tiiä vielä mitään. Mutta mulla on rahaa, oon rich bitch. Ja voisin vaikka taas hengittää.

Mulla oli ihan oikeetakin asiaa, mutta se unohtu. Haluisin leipoo. Se tais olla se mun asiani...

Ehkä tänään.

Mä meen vasta kymmeneen kouluun, mutta oon hereillä jo nyt. En jaksa lähtee aikasemmin, soitan kyytiä joskus myöhemmin sitten. Ehkä yhdeksän aikaan, sitten kun jaksan. Jos jaksan, olo on kummallisen painava. Ihan hassu. Mutta en oikeestaan jaksa nyt vaivata sillä päätäni, tästä päivästä tulee ehkä upeinta. Ainakin mä kovasti toivon niin.

Mulla on vaan uskontoo ja äikkää tänään. Sen jälkeen heitän koulukamat äitelle ja lähdetään bussille. Mä koitan hengittää. Koitan tosissani.

Mä en tiedä mitä mä laittaisin tänään päälle. Tavallaan tekis mieli vetästä noi goottihousut tosta nojatuolin selkämykseltä, mutta tavallaan tekis mieli laittaa jotain ilosempaa. Niinkun noi vihreet. Ja nyt kun mä tarkemmin sitä mietin, mä taidan ne laittaakkin. En sitten vaan tiiä minkä hupparin vedän, kai tän mustan vaan. Ja musta toppi. Ja violetit villasukat. Ja tennarit. Sit mä oon valmis ja voin soittaa jos joku heittäis mua kouluun. Sitten mä pääsen pois täältä. Hienoa.

All my glory.

Nyt ei oo kuvaa tässä, mutta mä ajattelin kirjottaa uuden hahmon. Taas vaihteeks. Ja ootan perjantaita, se tulee ylihuomenna. Mulla ei ole ruottin tilalla mitään, ne on hyppyjä. Se tarkottaa että tiistaina ja perjantaina mulla alkaa koulu vasta kymmeneltä. Sekin käy mulle oikein hyvin, saan nukkua hiukan pidempään. Tai vaihtoehtosesti mennä koululle dataamaan tai lukemaan. Veikkaan että painelen koululle, koska muuten unohdun aivan varmasti himaan. Eipä siinä mitään, ei se mua haittais sinänsä.

Me saatiin teatteriin puuttuvaan rooliin ihminen, oon onnellinen. Mä oon niin ilonen jos tää saadaan toimiin, jos tästä tulee jotain. Pitäis opetella yks tanssi sitä varten, ja replat myös. Tosin replat on jo yllättävän hyvin päässä, en ollu ees tajunnu kuinka ne oli menny. Sitä se teettää kun omistaa plarin, niin ei malta laskee siitä irti millään ilveellä. Okei, nyt menee kumminki hyvin. Perjantai-sunnuntai ei tarvii olla yksin, ja harkat on sunnuntaina sillai myöhään ettei tarvii herätä niin aikasin ja lähtee kamalalla kiireellä.

Mutta mutta, minä painun seikkailemaan websin maailmaan ja alan värkätä uudelle hahmolle kotia.

Katoamus.

Mua väsyttää, mutta mä en aio mennä nukkuun. Ikka soittaa mulle vielä, ja mun pitää opetella hengittään. Mun pitää rauhottua taas hiukan, ennen kun voin sanoo olevani elossa. Mutta mä uskon että vielä joskus. Ehkä sitten torstaista eteenpäin, ja kun tulee viikonloppu. Kun tapahtuu kaikkee mikä saa mut tunteen itteni eläväks. Niin sitten hengitän automaattisesti. Se käy mulle oikein hyvin.

Piruja ja perkeleitä.

*BANG* problem solved.

This is what I'm afraid of.

And it happens every day
from Monday to Friday
and it may have a break when it's weekend.
But my brainz are still awake.
Shit.

Liiketoimintasuunnitelma.

Ootan torstaita, kun lukio alkaa taas. Ootan perjantaita, kun näkee ihmisiä pitkästä aikaa. Ootan vaan koko ajan. Mutta en oota sitä kun joudun lähteen koulusta tänään, en oota niitä tehtäviä mitkä mun pitää tehdä kotona. En oota sitä haastattelua joka mulla on tänään, en oota en. Ootan kuitenkin sitä että mennään äiten kanssa kahville, ootan sitä että saan nukkua autossa kun viedään sisko uimakouluun. Ootan sitä että pääsen taas salille tällä viikolla joku päivä. Ootan sitäkin että Pieta lähtee mun kanssa salille. Ja ootan sitä että saan kaivaa lukiokirjat esiin. Ootan sitä että pääsen kirjastoon koulun jälkeen, vaikka joka päivä kun lukio alkaa. Ootan sitä että voin jäädä Roosan kanssa kaupungille enemmän. Ootan sitä että mennään Pietan kanssa läskeileen. Ootan vappua. Ootan pääsiäistä. Ootan Ikan synttäreitä ja omia synttäreitäni.

Mun elämä taitaa olla taas täynnä odotusta, mutta ehkä se saa ollakkin. Ainakin mulla on asioita joihin tähdätä, asioita joista pitää kiinni ja joissa roikkua. Mulla on oikeestaan mahtava fiilis just siks. Nyt on hyvä päivä, eilen oli, lauantaina oli. Ja mä voin nyt puhtaasti sanoo että oon onnellinen, vaikka parasta tästä kaikesta tekis se, että saisin pitää Ikan joka yö mun vieressä, nukahtaa sen kainaloon ja herätä siitä. Se olis maailman täydellisintä. Sekin olis, että asuisin jossain en-niin-kuusessa kun nyt. Mutta ehkä sitten joskus. Jos saan palkallisen harjotuspaikan kesäks, me voidaan muuttaa nopeemmin. Mä pääsen Ikan viereen nopeemmin, ja sitten kaikki porukka voi aina tunkee meidän luo iltasin ja viikonloppusin. Kaipaan ihmisiä aivan kamalasti. Erakoitumisvaiheeni on ohi, missä bileet?!

edit: saan yrityshärpäkästä kakkosen
         

Melin4.

Ikka lojuu sängyllä. Pitäis mennä hakeen perunoita kellarista ja kuoria ne, laittaa ruokaa. Sitten pitäis leipoo kakku, meille tulee porukkaa huomenna talo täyteen. Ikkakin lähtee huomenna, mä voisin pitää sen täällä aina. Pitäis siivota huonekkin, en jaksais. Haluisin vaan olla. Mutta kun on hommat saatu tehtyä niin sitten larpattelemaan. Kyllä, olen houkutellut Ikan pahoille teille.

Vasemmassa korvassa on jäljellä enää tunneli ja rustokoru. Kaks alinta lähti äsken, ehkä mä joskus saan aikaseks ottaa lisää koruja. On orpo olo, taas.
Pietalle pitäis saada toi kirja täyteen lokakuuhun mennessä. Kirjotin siihen tänään, leikkailin ja liimailin. Kivaa askarrella vähän välillä.

Kattelin vanhoja merkintöjä, ne on hämmentävän lyhyitä. Ehkei mulla sillon oikeen ollu asiaa, mutta nyt on taas. Tosin aikaa ei, joten mä painun hommiin. Hei vain.

Valheista viitta.

Hiukan surullista seurata vierestä rakkaustarinaa, jonka mä en usko päättyvän hyvin. Mä en tiedä, mutta mä en voi muuta kun katsoo ja miettiä. Ehkä joskus vois itkeekkin vähän, mutta ei se auttais. Koska toinen niistä on jäätä, ja molemmat sekaisin.

Mä tein kotisivut, ehkä sittenkin pääsen tästä kurssista läpi. Ainakin mä toivon kovasti että pääsisin, sormet ristissä. En vaan onnistu lisään tota kuvaa tonne. Mutta ehkä mä saan apua, sitten joskus kun jollakulla on aikaa.

Kaks ja puol tuntia niin nään kultaa taas pitkästä aikaa. En tiiä huomisista harkoista, en tiiä jaksanko. Sunnuntaina on kumminkin tulossa porukkaa Senjan synttäreille, niin ois sitä tekemistäkin, jos siitä lähdetään. Kaikkee rakentavaa, että sais rahaa mennä seuraavana viikonloppuna kullan luo. Pikkusisko täytti eilen 6.

Koulu alkaa ottaa päähän täällä. Mä jaksan just ja just, ja vielä ens keskiviikkoon on jaksettava. Se on viiminen päivä, ja sen jälkeen alkaa lukiojakso. Kamalan helpottavaa päästä lukiolle ihmisten keskelle. Vaikka kulta tuleekin tänne just sillon kun mä lähden.

Opettaja huutelee kuinka moni on palauttanu. Mä en ole, enkä mä varmaan jaksakaan. Mä venytän aikaa, että pääsen ulos täältä. Venytän ja venytän, tekemättä yhtään mitään. Oon vaan, niinkun tekisin jotain. Ja aika menee aivan liian hitaasti.
Multa puuttuu tehtäviä, mä vihaan tätä. Multa puuttuu paljon kaikkee, ja pelkään etten pääse läpi. Pitäis jaksaa. Pitäis tehdä. Ehkä mä nyt alan sitten säätää jotain.