"Minä haluaisin kertoa sinulle vielä kaikenlaista, koko ajan, elämäni loppuun saakka. Minä haluaisin, että sinä olisit täällä koko ajan kun minä vanhenen, ja että minä olisin täällä kun sinä vanhenet, ja että meille kertyisi muistoja toisistamme läpi elämän. Niin sen kuuluisi mennä, ei näin. Nyt sinusta on jo tullut muisto, enkä minä tunne sinua enää missään muualla kuin muistoissani. Olet pysähtynyt tietynlaiseksi, ja olet tästä eteenpäin aina samanikäinen, sama hymy kasvoillasi. Kun puhun sinulle ajatuksissani, katsot aina samalla lailla takaisin ja vastaat aina samoin sanoin kuin ennenkin. Minä olisin halunnut, että olisit pysynyt täällä etkä pysähtynyt kesken kaiken."
Kirjasta suru, kirj.
-Elisa Hauhio, Satu Paakkala, Jari Sadinmäki
Mulla on edelleen ikävä mun veljee, ja se ikävä vaan kasvaa aina kun kuulen siitä jotain, saan tietää jotain. Mä en voi käsittää, koska kaikki sanoo että mun pitäis vihata sitä, eikä sen mua. Kaikki sanoo, ettei mulla pitäis olla ikävä sitä, että mun pitäis olla tyytyväinen kun se on poissa mun elämästä. Mutta mä en voi olla tyytyväinen, mä en ees halua. Mä en halua että sen viimeset sanat mulle oikeesti on ne "Mä vihaan sua, mutten niin paljon kun rakastan". Mä en haluu kuunnella sitä kaikua mun päässäni loppu elämääni, koska se kaikki sattuu mua edelleen. Enkä mä haluu pelätä että käy samoin. En haluu ajatella että menettäisin jonkun niin lopullisesti. Ja samalla tiiän että se on muuttunu paljon, tiiän että siitä tuskin on jäljellä mitään mitä mä tunsin. Jos tunsin. Ja mä tiiän, että mun kannattais säilyttää vaan se kuva mikä mulla on siitä mun päässäni. Vaan se kuva, ne ilmeet ja eleet ja kaikki. Se miten se huito käsillään kun se puhu. Se miten se kerran kaatu leikkipuiston aidalta suoraan puskaan. Se kun istuttiin laiturilla. Se kun puhuttiin aamuun asti. Mut ne kaikki asiat on niin kaukasia. Ja nyt mulla on joku muu jonka kanssa mä luon uusia muistoja. Mulla ei sais olla enää veljee, mutta se on mun veli. Ja tulee aina oleen.
Lisäks mä oon alkanu tehä kaikkien elämästä yhtä helvettiä. Tai ainakin musta oikeesti tuntuu siltä, oon pirun vaikee, ja itken koko ajan. Pelkään järjettömästi että ihmiset vaan katoo mun ympäriltä, pelkään autoja, pelkään rekkoja, pelkään. Oon alkanu pelkään jopa lentämistä, vaikka se on ennen aina ollu sellanen mitä oon rakastanu. Pimeetä mä en pelkää, mutta itseeni.
Punapää on täällä mun kanssa. Se istuu lattialla ja nyppii matonkulmaa ja höpöttää. Hetken aikaa mä oikeesti aattelin uskoo, aattelin kiduttaa itteeni vielä lisää. Mut mä en jaksanu. En voi vaan käsittää, miten joku osaa sanoo ne asiat, mitkä eniten sillä hetkellä pelottaa, satuttaa ja painaa. Miten se voi sanoo ne niin viattomasti? Mutta mä tiiän ettei ne asiat oo totta.
Ja se lupas ettei se kuole.
Se lupas.
