Puumaja ja kaarnalaiva.

Tänään mä oon ollu hyvällä tuulella. Oikeesti, tosi hyvällä tuulella. Oon nauranu, hymyilly, ollu ilonen. Ei sitä kukaan oo nähny, mutta tulipahan oltua. Koulussakin hekottelin itsekseni kun roolattiin Ikan kanssa. Mä niin rakastan Ikkaa.

Mä haluaisin roolata taas. Mun oma pieni enkelityttö teki muhunkin jopa aivan lähtemättömän vaikutuksen. Ihana olento, täytyy myöntää. Ja Zack. Mä en tiedä missä on Suihku. Axelista mä tiedän ehkä turhan hyvin, mutta ainakin se hengittää, vaikka kovasti koittaa lopettaa. Ei se lopeta.

Mä tein just mutakakkuja taas, pitkästä aikaa. Kirppiskin lähestyy, tuolla kentällä ei oo moneen vuoteen järjestetty mitään. Nyt kuitenkin aattelin että voisin leipoo kirppikselle myyntiin lisäks vielä jotain. On ihan sellanen olo, että jos jotain sais kaupaks, niin jäis hyvä fiilis. Tai sitten muuten vaan heittelen kermakakkuja ihmisten naamaan. Käy mulle sellanenkin.
Ikka tulee huomenna, oon odottanu sitä kaks viikkoo. Ens viikonloppuna mä meen sinne, ja nään ihmisiäkin. Ehkä hiukan pelottavaa, kun on eläny täällä pellossa niin jumalattoman pitkän ajan, mutta on hyvä että revin itteni ulos täältä, edes välillä. Ja sit mä odotan pääsiäistä. Voisinkohan olla koko loman siellä... En tiiä. Pitää kysyä.
Vappuakin mä odotan. Siivotaan kesämaja ja sinne kamalalla porukalla kun sillit suolassa, volat kaakkoon ja kaameet bileet. Se käy mulle, mä rakastaisin sitä. Mä tiiän että rakastaisin. Mulla on ollu niitä ihmisiäkin ikävä. Ainakin välillä. Haluun elää.

Mä teen listan siitä mitä mun pitää tehdä ennen kun mä kuolen. En kerro teille mitä siinä on, ennen kun oon toteuttanu ne asiat. Kerron sitten yks kerrallaan tänne, mutta en ennen kun se on tullu toteen. Mä kirjotan ne johonkin lapulle ja piilotan niin varmaan talteen, että varmaan hukkaan sen itekkin. Haittaneeko tuo.

Kirjassa pitää olla kuvia.
Jos kirjaan liimaa kuvia/tekstiä, kirja näyttää paksummalta.
Paksu kirja on kiva.
Paksu kirja jossa on kuvia on kivempi.

Pienistä hetkistä.

Muutamasta pienestä sanasta voi oikeesti tajuta kuinka yksinäinen on. Mä tiiän että mulla on ihmisiä. MÄ EN VAIN NÄE NIITÄ. Onhan mulla kaikkee, mä suunnittelen ja pidän kiinni. Aina ihmisellä on jotain. Vai onko oikeesti? Mulla on kavereita; vaan ei aikaa nähdä niitä. Mulla on suunnitelmia; vaan ei ikää tai rahaa toteuttaa niitä. Lisäks mä oon kaukana kaikista, mä asun ihan liian kaukana. Ei mua kukaan enää tunne, hyvä jos tunnistaa pärstän kun kävelee vastaan. En mä näe ihmisiä, eikä ihmiset näe mua. Ei oo aikaa, ei oo rahaa. NE ON TEKOSYITÄ. Olis mulla aikaa. Olis rahaakin. Mut se tarkottais että JOSTAIN PITÄIS LUOPUA.

Oispa mullakin bileet. Tai edes joku jonka kanssa bilettää. Nupit kaakkoon ja unohtaa todellisuus. Paskanmarjat sanon minä. Veri vie voiton. Verta ja bassojytinää. Kännykkä pois päältä. Ihan kun viime vuonna. Ehkä mulla on vähän ikävä viime vuotta. Mulla oli sillon aikaa. Ja mut tunnettiin KAIKKIALLA.

Kunpa tää ois vaan ohimenevää. Ei tää ole. Eikä tää oo missään vaiheessa menny oikeesti ohi. Luvatkaa joku mulle että me elän vielä viikonloppuna. Tai parempaa; LUVATKAA ETTÄ EN.
Pala kurkussa. Sellanen olo että kuristuu, mutta aina vaan jatkaa hengittämistä. Se pahenee kun pidättää itkun. Jos on tarpeeks kauan itkemättä, ei osaa enää itkee, mä tiedän sen. Ehkä mä voisin palauttaa sen kaiken. Tai sitten mä voisin vaan kadota.

En mä halua nukkua, mä haluan haihtua.
En mä halua haihtua. Mä haluan kuolla.

Rialto.

Lähetään Roosan kanssa viideltä muokkaukseen. Tosta jumppasalista on aika hyvää vauhtia tulossa mun elämä, voisin alkaa käydä vaikka joka toinen päivä. Maanantain jäljiltä jalat ja selkä vielä vähän hassuja, mutta ehkä se siitä. Ainakin sitten joskus. Perjantaina taitaa kumminkin jumppa jäädä väliin, kun mennään kullan kanssa teatterille.

Pitäis käydä kaupassa, leivotaan Roosan kanssa kun tullaan. Tehdään muutama mutakakku ja sillee, eli mikäs tässä on ollessa.

Mä oon ihmetelly kuinka ihmiset jaksaa käydä mun blogissa. Mä kirjotan kamalan pitkiä pätkiä, ja silti näitä on luettu. Tai no, en mä tiedä lukeeko näitä kukaan koskaan kokonaan, mutta ainakin täällä käydään. Hassua.

Pitäis vaalentaa hiuksia, niistä tulis varmaan oranssit. Ostan varmaan värin tässä tänään tai huomenna, ja värjään ehkä perjantaina tai lauantaina. Voisin blondata, tosin en tiiä ottaako niihin punanen sitten enää ollenkaan kiinni. Mutta jos kerran/pari blondaa, niin luulis. Ainakin nyt kun on vielä tota pigmenttiä hiuksissa sen verran. Eli lopputulos tulee oleen mielenkiintonen. Ehkä sitä kesällä vois taas tehdä jotain radikaalia hiuksilleen.

Mä sain nukkua tänään pitkään. Nousin sängystä puolenpäivän jälkeen, ja aivan upee fiilis. Tuntuu siltä että jaksais ihan kamalasti kaikkee, ja niin mä voisin kai jaksaakkin. Pitäis tehdä hommia, että sais tältä viikolta 20 euroo. Sais sen värin, ja koulujuttuja kun lukio alkaa ens viikolla. Lisäks pitäis päästä Euraan ens viikonloppuna, eli raha tulee tarpeeseen kyllä.

Tänään on aika normaali päivä. Hyvä fiilis. Älkää pilatko sitä. Kiitos.

Tulohaastattelu.

Ihan kummallinen olo, niinkun joku söis mua sisältäpäin. Ja selkää ja jalkoja särkee, aamusta asti on särkeny. Ei sellasta lihassärkyä, vaan ihan omituista. Niinkun ne ois puutunu, ja välillä alkais palautua että ne pistelis ja kohta ois taas ennallaan. Mutta niitä alkaa särkeen aina sen pistelyn jälkeen uudelleen. Mitään muuta ei sitten olekkaan kun väsymystä, niin suurta väsymystä että meinasin aamulla jäädä kotiin. Pelkästä väsymyksestä. Joo, aika huolestuttavaks menossa taas.

Valmistaudun tästä lähteen teatterille tunnin päästä. Pääsen hillumaan ja olemaan joku ihan muu taas kerran. Ehkä viikon huippuhetkiä. Ellei sitten viikonloppuja lasketa, kun on aikaa nähdä ihmisiä. Ja ens viikolla alkaa lukiojaksokin, siellä on sentään ihmisiä ympärillä, ja lisäks ne kaikki on aivan mahtavia. On ollu ikävä lukioon, se meininki siellä on aivan saakelin hienoo. Vaikka mä en nyt oikein tiiäkkään mitä mulle on lätätty tohon ruottin tilalle niin en osannu iskälle kirjottaa sitä listaankaan jos tarvisin jonkun kirjan. Mutta ehkä mä saan siihenkin sitten joskus, ehkä. Mulla on kamala kiire kaikkialle. Vaikka just nyt mulla olis niin paljon aikaa kun maailmassa vaan on. Ja silti joka sekunti mä vaan vanhenen.

Iskä toi mun kirjat. Tässä vaiheessa jaksoo sain mun amiksen ruottinkirjan. Aika hienoo, jakso loppuu ens keskiviikkona, jos mä oikein muistan. Yks ruottintunti jäljellä tänä vuonna, ja sitten mä oon käyny vuoden tota paskaa. Vaikka ei, ei se oo niin paskaa kun viimevuosi. Tuolta mä löysin Ikan, enkä tuu koskaan unohtaan sitä. Siks toi koulu on mulle niin tärkee; Ikan takia. En mä enää tiedä onko mulla siellä muuta. En usko olevan. Meni välit poikki viimeseenkin. Mutta mä en vaan jaksa kattella kaksnaamasia ihmisiä. Ei koskaan tie kumpaan pärstään tuijottaa. Joten mä jätän ne omaan arvoonsa, ja toivon että ne jättää mut rauhaan.

40 minuuttia lähtöön. Kuuntelen P!nkiä. Hetki sitten kuuntelin Amy Macdonaldia.
Puhuin tänään Donille. Pää on sekaisin.
Tarviin ihmisiä nyt.
Tarviin Ikan. Nyt.

Kymmenestä.

1.
Sinä. Sinä olet kamala ja vastenmielinen. Sun naamaas mä en halua nähdä, eikä mulla oo sitä ikävä. Sä oot ilkee, ja puhut ennen kun ees ajattelet mitään. Itse asiassa mä en edes usko että sä osaat ajatella itse. Älä sä kehtaa tulla sanoon mulle ettei mulla oo elämää, koska kyllä mulla on. Mua vituttaa sinä ja sun epätoivoset rakkautes, joista sä oikeesti tuskin koskaan välität. Sä olit ihan hauskaa seuraa sillon joskus, mutta se että sä ensin dissaat mua selän takana, ja sitten lauot paskaa päin naamaa (lol joku galleria/face), se oli viimenen niitti. Koska mitään niistä sä et uskaltais oikeesti sanoo sillai että mä seisoisin sun edessä. Antaa tulla vaan, en mä mee rikki. En niin pienestä. Ja kun ite tiiän ettei mikään oo totta.

"I'm making a list, hell, I'll check it twice
Of all the things you've done in my life
Then I'll send it your way"

2.
Susta mä en oikein enää tiedä mitään. Paitsi sen että sun elämäs on perseestä, ja että sä naurat mulle. Sä et vaan voi uskoo että mä olin sillon tosissani, niiden kaikkien kertojen jälkeen kun mä yritin ja rakastin, niin saatana sä et usko. Sä naurat siellä varmaan tällekin, mutta mun täytyy sanoo että se loukkaa mua. Ja siitähän sä riemastut, että sä pystyt viimein satuttaan mua niin helvetin paljon. Se tekee sut onnelliseks että mä kärsin, ja sä onnistut muuten aika hyvin, joten toivottavasti sun on sairaan hyvä olla siellä. Sulla on kavereita, uus ihastus ja kaikkee. Ja mulla on mun oma rakas. Silti mä haluisin puhua sun kanssa, olla tekemisissä, mutta se on vissiin sit mahdotonta. Ja vaikka mulle sanotaan ettet vihaa mua, niin opettele sitten. Koska jos mä feikkasin kaiken, ei mullakaan oo mitään syytä olettaa että sä olit missään vaiheessa tosissas yhtään missään. Vihaa, tunne ees kerran jotain mua kohtaan ja sit on hyvä. Edes vihaa. Se helpottaa aika saatanasti, mä lupaan. Mut en mä usko et sä mitään oot mua kohtaan tuntenu. Se on okei. (Ei se ole.)

"I know I was only sixteen
but I thought I loved her.
and it'd last forever.
But only if I knew
that she wasn't true"

3.
Säkin oot vaan petturi muiden joukossa. Tai ainakin mä toivoisin että voisin sanoo niin, mutta kun mä muistan kuinka miljoonat kerrat säkin oot saanu mut itkeen tässä vuoden sisällä. Se on helpottavaa voida puhua sulle, ehkä mäkin saan selvyyden kaikkeen. Puhuminen auttaa, sä sanoit aina niin. Ei se sillon paljon auttanu, mutta ainakin oli joku joka kuunteli ja ymmärsi. Ja sä olit mulle maailman tärkein, ja mä oisin kuollu sun puolesta. Onneks mun ei missään vaiheessa tarvinnu, oisin menettäny henkeni turhaan. Sä et koskaan aatellu et oisit mulle niin tärkee ja rakas. Sä käytit ja heitit pois, mutta mä en oo vihannu sua koskaan. Sä vihasit, mä en vihannu sua. Mä pelkäsin, kaipasin. Enää mun ei tarvii, vaikkei mikään ole ennallaankaan. Silti sä puhut, ja mä puhun. Ei asiaa, kuulumisia vain. Mutta ainakin me puhutaan. Ja sä oot mulle vieläkin aika tärkee.

"I'm sorry for the nights I let you down
Now all that's left to see is that I turned around"

4.
Mun oma pieni enkelini. Sä et pidä siitä että kutsun sua noin, mutta kutsun silti. Koska sä oot pelastanu mut niin monta kertaa. Ja mä odotan myös. En tiedä mitä, mutta mä tiedän että jotain tulee tapahtuun. Jotain, joskus. Ehkä. Tai sitten me vaan jatketaan elämää, ja se on elämä joka tapahtuu. Se vaan tapahtuu, mutta mä pelkään että jään jurraan paikalleni jos sä et revi mua eteenpäin. Enkä mä silti voi vaatia sitä sulta, kaikkien on lopulta pärjättävä yksin, ja rakkaus tappaa. Niinhän se on, niin sä sillon joskus sanoit. Mä muistan varmaan jokasen asian minkä sä oot sanonu. Mä muistan susta paljon, melkein kaiken. Melkein.

"I type a lie for the ride
Cause in my head,
I'm right there tonight,
Through the good times
The bad ones too"

5.
Sä oot sellanen että mä vaan luotan suhun. Vaikka siitä on taas ikuisuus kun ollaan nähty, mä luotan edelleen. Ja mä tarviin sua. Oot yks niistä joihin luotan eniten, ja niitäkin on vaan pari. Haluisin nähdä sut taas, ja tuun aina muistaan kuinka sä hymyilet. Sä oot ilonen ihminen, ja se on hyvä. Ollaan vietetty paljon aikaa jutellen randomeista asioista, eikä aina ihan niin fiksuistakaan. Ja jokanen niistä keskusteluista ja hetkistä on mulle tosi tärkee. Mä muistan kuinka puhuttiin murhamiehistä. Mä muistan kesän. Mä muistan. Ja mulla on ikävä sua, järjetön ikävä. Meillä molemmilla.

"My eyes they do see
I don't breathe the way I used to
My lips they don't sing I won't be the way I was on that night"

6.
Sä oot kaikki. Mä en oikein tiedä miten muuten mä voisin selittää, mutta sä oot ihan kaikki. Jos mulla ei ois sua, mun aivoissani ois nyt joku muu määräämässä. Jos sulla ei ois niitä, mä oisin kadonnu jo kauan sitten. Haluan kadota edelleenkin, mutta sä et anna. Ja mä oon siitä kiitollinen. Sä koitat pitää mut turvassa ja elossa ja onnellisena. Mä oonkin onnellinen, mutta vaan sillon kun sä oot täällä. En mä muuten jaksa hymyä tai naurua, ne kuluttaa keuhkoja. Mutta sä laitat mut hengittään. Ja mä tarviin sua että voin nukkua, mun painajaiset vie voiton. Ja vaikka mä oon naurettava pelkoineni ja heikkouksineni, mä koitan peittää ne tästä lähtien. Mä peitän ne, niin sun ei tarvii kuunnella niitä. Me voidaan unohtaa että niitä edes on, ja mä oon vahva taas. Niinkun olin joskus ennen sua. Mutta sä oot oikeessa, ne pelot on typeriä. Mikä mussa ei olis? Ja silti mä rakastan sua enemmän kun mitään. Eikä mun ympärillä oo nyt sitä tavallista suojamuuria, olo on orpo ja kylmä. Ja mä ootan viikonloppua. Rakas. ♥

"I'm here for you
cause it might change
you're the one who keeps me asleep
on the nights where I can care less
if I ever woke up again"


7.
Sä oot sulkeutunu. Sä vitutat mua ja ahdistat mua, ja sitten sä kuvittelet että mä voin kertoo sulle mitä mulle kuuluu. Mä nauran sulle ja hymyilen, mutta en hemmetti kerro sanallakaan mitään totuudesta. Sitten mä taas lohdutan sua, ja sä valitat vähän lisää. Ahdistat taas pikkusen, ja roikut mussa kiinni. Pahinta tässä on se, etten mä edes pääse sua pakoon. Välillä sä oot jopa siedettävä, välillä sun kanssa ajanvietto on mukava ja mä teen sun kanssa paljon. Sä oot niin lähellä, että voin aina tulla vaan sun viereen oleen jos en haluu olla yksin. Usein sä tuut mun luo, eikä olo oo hetkeen ihan niin yksinäinen. Joten ehkä mun pitäis jollain tasolla oikeesti olla kiitollinenkin, vaikkei aina siltä tunnu. Mut sä oot tärkee. Ihan semi.


"Every now and then,
You may not know just when, You'll find a love that'll treat you right"

8.
Täytyy sanoo että on ämmällä pokkaa. Ei voi olla tosissaan, pystyy tuleen porukan eteen ja valehteleen päin naamaa noin törkeesti. Sun takias koko paska menee puihin, ja sä voit vaan ylpeesti sanoo että oot jo alottanu, joo siellä ne on. Sä haluut rahaa. Mut mitenköhän käy kun sä huomaat ettei me oikeesti olla kaikki ääliöitä. Miten mahtaa käydä kun sä tajuat mitä sä oot tehny, sun on turha ees kattoo mua päin, koska vittu mä inhoon sua. En jaksa katella sun rumaa ylimeikattua pärstääs ja kuunnella kuinka täydellinen sä oot, hyvä kaikessa ja yhyy kun kukaan muu ei osaa mitään. Mitä jos vaikka harkitsisit tota pääs kiinni pitämistä? Ihan vaan vaikka pieneks hetkeks, niin sais olla rauhassa. Ja mä ainakaan en jaksa kuunnella sulta sanaakaan, ei sillä et kovin hyvin oisin jaksanu tähänkään asti, mutta tän jälkeen en aio ees yrittää. Yritin koska säälin sua.Ja nyt säälin niin paljon että oksettaa, joten suksi suolle mun maailmastani.

"Only hope for mind's infection
Life's depression, moral lies Moral lies"

9.
Sä oot ollu olemassa mulle 6 vuotta. Kuus kokonaista vuotta, etkä sä oo menettäny arvoos. Etkä oo menettämässäkään. Sä tiiät mun erakoitumiskohtaukset, sä tiiät millanen mä oon ja mitä mulle välillä tapahtuu. En mä tiedä ymmärrätkö sä, mutta ainakin sä tiedät. Ja edelleen sä jaksat katella mun naamaani vaikka oon ollu vaikee ja vittumainen sulle aika paljon. Mutta mun mielestä meillä on silti aina hauskaa, aina niin randomia etten vaihtais pois mihinkään. Koskaan ikinä. Ja vaikka mein miljoonat suunnitelmat on menny päin persettä, me jaksetaan kehitellä aina uusia. Vieläkin, vaikka ollaan kohta 18, me jaksetaan olla lapsia. Me ei jakseta kasvaa aikuisiks, liian rasittavaa. Ei jaksa koittaa esittää parempaa kun on, ei vaan jaksa. Yks tärkein.


"If you got it all figured out
Then what is there to shout about
This midwest town is gonna miss you"

10.
Mä tiedän susta sen verran, että sä oot tosi yksin. Sä aattelet ettei sulla oo ympärillä ketään. Mutta mitä mieltä mä oon susta? Sä oot ruma. Sä oot ruma ja sairas, ja sä vaan rakastat olla sellanen. Sä oot onnellinen jokasesta saakelin mustelmasta minkä sä löydät iholtas, oot onnellinen kun saat kylkiluus näkyviin. Ja silti et oo tyytyväinen. Mä muistan kun sä olit kylmä ja kamala. Sä oot yhtäkkiä kamalan lämmin, ja sanot ettet ees tunne ittees enää. En mäkään tuntis sua, jos en ois nähny sua pariin vuoteen. Sä oot muuttunu järjettömän paljon, niin luonteeltas kun ulkonäöltäs. Et ulkoo niin paljon kun sisältä, mutta kuitenkin. Sä et käytä enää niin isoja vaatteita että ne peittäis sut kokonaan, mutta mä veikkaan että alat käyttään niitä taas. Ei tennareita, mutta pipo sentään on pysyny. Ja sulla on sormus sormessa, mitä mä en vaan voi käsittää. Sä oot rakastunu, enkä ois koskaan uskonu että niin oikeesti tulis käymään.
Sun iho on kuiva ja huulet on rohtunu. Mä en välitä siitä nukutko sä vai et. Syötkö vai et. Enkä mä kohta enää ees tiedä välitänkö siitä ootko elossa vai et. Sä oot aina ollu outo, tosi outo. Mutta mä muistan kun sä oot joskus ollu ihan ilonenkin. Tai ainakin sä oot nauranu ja hymyilly, ja ollu ihan oma itteskin vielä. Isoja vaatteita, ja se nimi millä sua kutsuttiin. Mä tiedän että sä haluisit ne ajat takas, mutta uskot ettei sua hyväksyttäis. Mäkään en usko että vihaisin sua ihan niin paljon jos oisit sellanen. Jos palaisit siihen. Mä antaisin anteeks sen kaiken mitä oot mulle tehny.

"I've been dying inside - little by little
Nowhere to go - I'm goin outta my mind
An endless circle - runnin from myself until
You gave me a reason for standing still"

Rooftops and railways.

Varmaan ensimmäinen englanninkielinen otsikko tässä blogissa. Itse asiassa aika hassua että oon pystyny pitään ton kielen poissa täältä, ainakin suurimmaks osaks. Tosin en mä sille sit kumminkaan enää mitään voi, otsikko on tossa, enkä mä jaksanu keksiä parempaakaan. Tosin ajattelin joskus että ottaisin ton tekstin tatuointina.
Mä oon muutenkin miettiny tatuointeja viimeaikoina tosi paljon, ja otan tohon etusormen ja peukalon väliseen lärpäkkeeseen numeron 13. Peukalon "varteen" otan tatuoinnin, jossa lukee Luti. Ja korvan taakse jollain kivalla fontilla sana Rakas. Siinä on nää mun ensisijaiset suunnitelmat, kun täytän 18. Eikä siihenkään oo enää pitkä aika, vaikken kyllä usko että saan edes rahaa näihin siihen mennessä, jos sitä miettii. Enkä mä tiedä tarviikokaan, parin vuoden päästä kohti Thaimaata pariks, kolmeks viikoks ja sielläkin voi ton tatuoinnin ottaa. Hygieenisyys ja noin, mutta mikäs siinä jos saa myrkytyksen. Ehkä siihen kuolee.

Mä vietin eilen tunnin stepperillä, tein 25 vatsaa ja saman verran selkälihaksia. Venyttelin, ja tein 25 punnerrusta. Mulla on hyvä olo taas, kun en oo syöny nyt paljoo, ja nukkuminen on jääny vähemmälle. Pystyn kattoon itteeni peilistä. Lisäks tänään alko mulla vuoden herkkulakko, eli ei karkkia, ei sipsejä, eikä limsaa kokonaiseen vuoteen. Mummo maksaa siitä 150 euroo jos pystyn oleen koko vuoden, ja kyllä mä pystyn. Oonhan mä ollu vuoden karkkilakossakin aikasemmin, kakskin kertaa jos totta puhutaan. Äitikin uhkas maksaa satasen jos onnistuu, ja no, mä ajattelin että ottaisin kyllä molemmilta niistä oikein mielelläni rahat.

Naamakirja lagaa aika pahasti. Se vaan lataa ja lataa ja sit jumittuu, joten kaikki vaan alusta ja uudestaan. Ottaa päähän taas, mutta ei sillai pahasti. Itse asiassa mä oon ihan hyvällä tuulella tänään, ainakin nyt. Toistaseks. Koulun jälkeen on jotain odotettavaakin, meinaan meen äidin kanssa riehumaan salille painojen kanssa. Tulee niin hauskaa ja paikat tulee niin kipeiks. Muistan kun käytiin Vuokatissa, ai saatana.

Ja saatanpa alottaa uuden blogin, näin btw. Vielä tähän sivuun, jonne laittaisin ehkä enemmänkin kuvia. Eipä siinä mitään, kuvablogit on aivan upeita, joten oon jo pitkän aikaa miettiny että voisin laittaa sellasen pystyyn joskus. Osittain omia kuvia, osittain sitten netistä löydettyjä.

Kylmä ja harmaa.

Jokasen iskun mä tunnen, ja otan ne vastaan. Isku toisensa jälkeen osuu muhun, mua revitään kappaleiksi. Vaikkei ei tietenkään oikeesti. Mun toista puoliskoa paiskotaan, ja mä rakastan tätä tunnetta. Mä rakastan tätä kipua jonka mä tunnen oikeesti itsessäni, rakastan sitä kun me molemmat kärsitään. Vihaan sitä olentoo mun sisällä. Vihaan. Ja rakastan järjettömän paljon. Ja suunnittelen sen murhaa. Mutta se olikin vaikee pitää kuolleena. Vaikeempi kun kuvittelinkaan.

Nauroin viikonloppuna paljon. Isä sano että me mentäis tänään syömään kun äite tulee töistä. Mä en usko sitä, en oota että me mentäis mihinkään. Mutta ainakin se vaivautu vihdoin oleen se joka ensimmäisenä ehdottaa jotain tollasta tekemistä. Mun pitäis tehdä kotihommiakin, mä pelaan. Omalla hengelläni, ja parilla muullakin. Se on hauskaa. Se on mun mielestä niin helvetin hauskaa. Mutta ei mua ahdista.

Mulla on hauskaa ja mun pää on sekasin. Osa ajatuksista on mun, osa sen. Osa mun liikkeistä on mun, osa sen. Mutta tällä hetkellä mun kaikki kipu on siltä peräisin. Nautin tästä, oikeesti. Mä halusin haastaa riitaa.

Me haluttiin haastaa riitaa ja mehän haastettiin. Ja se puree mua se saatanan paskanaama puree mua käsivarteen ja repii ja raastaa ja lyö ja mä kostan!

Juokse hitaammin.

Mä mietin että mihinhän mä enää puran tuntojani. Mä kirjotan blogiin. Mä oon lakannu melkein kokonaan vuodattamasta murheitani ihmisille, mä kirjotan aika lailla kaiken tänne. Jotkut asiat mä säästän ihan itelleni, käsiteltäväks oman pienen pääni sisällä. Mutta enimmäkseen kaiken voi vaan lukee täältä. Mut oppis jopa tunteen aika hyvin jos lukis näitä, ja jos jaksais miettiä ja edes yrittää ymmärtää. Kovin moni tuskin siihen ryhtyy, netti on täynnä blogeja, täyttä kaikkee muutakin ja aina vaan järjettömämpää paskaa kun tämä. Silti mä välillä toivon että joku lukis tätä. Tai no, onhan mulla noi katsojamäärät aika huikeet, mutta harvemmin kukaan kommentoi, harvemmin mä saan mistään tietää jos joku on oikeesti lukenu täältä jotain. Ettei oo vaan käyny vilkaseen ja todennu että turha. No niin, enhän mä tätä oikeestaan ihmisiä varten sillai kirjota, mutta mä oon muutaman kysymyksenki esittäny lukijoille ja noin. Ja oon mä kysyny ihmisiltä oikeestikkin. Mä alan olla siinä pisteessä että ois varmaan aika antaa periks ja poistaa tää.

Mä oon alkanu kamalasti pelkään epäonnistumisia ja menetyksiä. Pelkään että joku katuu aina ajoittain, kun oon niin vittumainen kaikkia kohtaan. Oon hiljaa, ja vaan itken. En oikeesti tiedä mitä muuta mä teen kun itken. Illallakin aina kun laitan kännykän pois, se tippa vaan tulee. Se tuli tänään aamulla bussissa, ja bussissa koulun jälkeen. Se meinas tulla kun olin pikkusiskon kanssa syömässä. Se itku meinaa tulla nytkin, enkä mä voi käsittää miks. Oonko mä oikeesti ihmisenä niin saatanan epäonnistunu että musta on tullu näin herkkä? Mä ihan totta tarviin jonkun joka saa mut jatkaan hengittämistä, jonkun joka saa mun keuhkot toimiin. Mä en osaa enää ees hengittää itse, ajatella itse. Kaikki sattuu ja kaikki ahdistaa. Mä en jaksais ees nähdä ihmisiä, haluisin olla yksin, mutta mun on revittävä itteni jonnekin aina, en saa erakoitua. Mä en saa erakoitua niinkun mä tein kesällä. Mä oon nyt jo menettämässä kaikki. Itseni ehkä kaikkein eniten.

Mun tekee mieli tarinoida, mutta turhaa kysyä keneltäkään aiheita. Mä en osaa jatkaa Mökönä-kirjaa. Enkä mä kyllä oikeestaan edes halua. Mä en halua, mä en jaksa, mä en halua, enkä mä kykene. Enkä mä halua. Mä en halua mitään, mä oon tyhjä. Mä koitan epätoivosesti roikkua kiinni joissain suunnitelmissa, ja todellisuus tuhoo aina nekin. Mä roikun kiinni viikonlopuissa, mä roikun kiinni kesänlopussa, mä roikun kiinni. Ja samalla musta tuntuu että mä oon vaan narunjatkeena. Ja itse asiassa... se ois just se paikka missä mä haluaisin olla.

Älä (lopeta)!

Päivä alko hyvin. Ihan hyvin, musta saatiin melkein hymykin irti, ja se on hyvä. Ajattelin jopa että ehkä tästä sais ihan hyvän päivän aikaseks, kun on illalla menossa teatterille. Mut ei, ei niin ei.

Autossa aamulla radiosta tätä homoasiaa. Ei saakeli. Oon miettiny sitä ihan sairaasti, ja se ottaa päähän jumalattoman paljon. Vaikka se kampanja nyt lopetetaan, niin silti, se vahinko on jo tapahtunu. Hetero kristitty saattaa olla ihan samanlainen kun minä. Tavallinen nuori joka harrastaa teatteria ja kirjottamista, sillä on kavereita ja se osaa pitää hauskaa. Mutta MINÄ olen se jossa on vika. Vaikka mäkin oon kristitty (tai toistaiseksi kirkkoon kuuluva, mutta lähtö tulee heti kun ikä riittää), niin mua ei voida hyväksyä koska en edes yritä "parantua". Mitä helvettiä, kysyn minä. Homous on ollu sairaus, mutta SE EI OLE SITÄ ENÄÄ. Joten jos siihen myöskin voitais suhtautua sillä tavalla, ettei se olis sellanen. Miltä tuntuu niistä nuorista, jotka on uskossa ja on rakastunu saman sukupuolen edustajaan? Yhtäkkiä niille vaan pamautetaan nenän eteen että pitää parantua. Parantua mistä, mä kysyn. Mistä tässä pitää parantua? Rakkaudesta vai?

Sitten on niitä, joiden vanhemmat ottaa tän raskaasti. Mä mietin tänään melkein koko bussimatkan niitä lesbo/bi/panseksuaaleja, mitä ikinä, joiden vanhemmat miettii tätä asiaa. Eihän niitä lapsia hyväksy sitten enää ne vanhemmatkaan. Ja kun miettii miten kova kynnys on saattanu olla kertoo vanhemmille omasta tyttö-/tai poikaystävästä, ja sitten lyödään tällasta nenän eteen. Mä en voi sanoa muuta kun että oon järjettömän vihainen.

Ite oon kihloissa miehen kanssa, mutta oon seurustellu naisen kanssa. Enkä mä mitenkään pitäis sitä ajatusta mahdottomana vastaisuudessakaan, jos en olisi kihloissa. Siinä ei mun mielestä ole mitään sairasta tai vastenmielistä, eikä siinä ole mitään mistä pitäisi "parantua".
Entäs sitten ne, jotka haluaa olla toista sukupuolta? Jos mä haluan vaikka olla mies, ja seurustelen miehen kanssa, niin oonko tuomittu ihminen?

En yhtään ihmettele näitä joukkoeroomisia kirkosta, syksyllä mäkin eroon siitä. Halusin erota jo Homoillan jälkeen, mutta kun ei oo ikää, eikä porukat oikein innostu. Ne on just niitä ihmisiä, joille tän jälkeen ei enää voisi viedä tyttöystävää näytille, vaikka ne ennen tätä härpäkkää sen pystykin vielä sulattamaan. Kohta ne tyyliin alkaa kieltään multa naispuolisia kavereitakin siinä pelossa että ihastun/rakastun ja "sairastun" taas.

Samperi että ottaa aivoon. Kiitos.

Valettuna betoniin.

Joskus mä mietin miten toisin asiat vois olla, jos nää täällä näkis yhtään mitään. Joskus mä ajattelen, miten muhun mahdettais suhtautua jos ne tietäis musta jotain, mitä tahansa. Miten siihen ihmiseen suhtauduttais, joka joka ilta miettii miltä tuntuu kuolla? Miten siihen mahdettais katsoo. Ja sitten mä tiedän taas, ettei niiden kuulu nähdä mitään. Vielä vähemmän kun tätä, mä kestäisin niitä sääliviä katseita. Vielä vähemmän kun tätä, mä kestäisin sitä naurua joka siitä tulis. Niitä sanoja, sitä kuinka säälittävä paskakasa mä olen. Ei, ehkä mä kestäisin jopa sitä paremmin. Ainakin mä viimevuonna kestin paremmin. Tai sitten mä oon pehmenny. Ja se taas saa mut miettiin että ehkä pitäis kivettyä taas. Kivettyä, ja päälle metrien jääkerros. Oon itse asiassa miettiny sitäkin paljon, mutta se sattuis vaan niihin jotka pitää sen tulen mun sisällä palamassa. Siihen yhteen. Joten mun on vaan kärsittävä, mun on vaan oltava täällä, tällasena. Itku kurkussa joka helvetin aamu, aina iltaan asti. Mutta hymyillä mä en enää jaksa. Enkä kuunnella noita valheita mitä jotkut syytää mun suuntaani jatkuvasti. Niinkö heikolta mä näytän? Niinkö heikolta, että uskoisin jokasta joka mulle jotain tulee sanomaan? Ketähän mä enää taidan edes uskoo.. Yhteen tai kahteen, itseeni en lainkaan.

Mä haluaisin tappaa ne kaikki. Jokasen mun pään sisällä vallitsevan äänen. Sen kaiken sekasorron, sodan, kaaoksen. Jokaisen niistä jotka sitä aiheuttaa. Joskus tuntuu että ois helpompi repiä pää irti, kun taistella niitä vastaan. Mutta mä en silti tee niin, vaikka mieli tekis. Haluis vaan takoo päätä seinään ja huutaa niin että niiden äänet peittyis, mutta ei ne peity. Koska sen omankin äänen olis tultava sisältäpäin. Ja mä yritän huutaa sisäänpäin, yritän saada mun oman äänen kaikuun mun pääkopassani; huonoin tuloksin. Niiden ääni yltää aina mun ylitseni, enkä mä saa nukuttuakaan ellei joku/jokin vie niitä ääniä pois. Ja sillon kun nukun mun sängyssä yksin, on vaan yks olento joka ne äänet vois poistaa. Yks, joka ei antais mun nähdä painajaisia, joka antais mulle hetken unohduksen, rauhan ja hiljaisuuden. Ja uskon että se antaisi mun aamulla herätä omana itsenäni. Mutta ei, mä en ole saanut lupaa uneen, joten en nuku. Niinkun en viimeyönäkään.
Tunnit kulu puristaen kännykkää kourassa ja miettien kenelle laittais viestiä. Aamuyöllä. En mä sitten halunnu häiritä kenenkään unta, nehän on vaan ääniä, kyllä ne hiljenee. Kyllä mä ennenpitkää nukahdan. Mutta se olikin vaan toinen uneton, levoton yö. Enkä mä uskaltanu laittaa silmiäni kiinni, koska mä pelkäsin. "Oman kullan kuvia". Voi joo, onhan ne niitä. Täsmälleen niitä, mutta mä en voi vaikuttaa millä tavalla mä niitä kuvia näen. Eikä ne oo yhtään kauniita, sen mä vaan sanon. Ei yhtään.

ps. Vasta ensimmäinen teksti tänään.

Pää kiinni, hymy huulille.

Tällasta mä kaipaan.
Mitä sitten?
Itseäni vaan...

Minä uskon turhaan.

Mä hain palkalliseen kesäpaikkaan. Ehkä jos pääsisin sinne harjotteluun, voisin saada palkkaa. Mutta mä en kyllä usko että pääsen, niille oli kuulemma hakenu niin paljon porukkaa, ja parille oltiin luvattuki. Eli mä en usko pääseväni siitä kenenkään ohi, ens kuussa sen kuulee. Sillä aikaa mun on pidettävä varalla paria paikkaa ja toivottava että se yks ja ainoo palkallinen ottais mut töihin. Sormet ristissä ja laitetaan pessimisti toivomaan että tässä käy vielä hyvin. Sen päivän kun näkis..

Kaikki päivät mä vaan odotan että pääsen kotiin täältä. Ja sitten kun pääsen kotiin toivon että olis jo ilta. Sitten kun on ilta ja ollaan lopetettu puhelu, toivon että olis jo aamu. Ja niin edelleen. Mä vaan odotan sitä että saan sen mun viereen, sitten kahden viikon päästä ainakin.
Outoo ajatella että mä alan pian suorittaan ajokorttia. Ihan kummallinen ajatus miettiä että täytän kohta 18. Se iskee itse asiassa joka päivä aika ankarasti vasten kasvoja. En tiiä odotanko sitä. Joskus yläasteella mä odotin, odotin kovasti. Mutta nyt mä tajuan että ei se täysi-ikäisyys muuta mitään mun elämässäni. Mä asun silti kotona, mä oon silti kihloissa, mä oon silti rahaton ja mulla on silti ystäviä. Joskus mä kuvittelin että kaikki ois sillon hyvin, että jotain oikeesti muuttuis ja jotenkin ihmeen kaupalla pääsis pakoon tätä todellisuutta. Ei siinä niin kumminkaan käy, aina joku tulee vastaan. Ja yleensä se joku on raha.

Jotenkin musta tuntuu ettei raha hirveesti tykkää musta. Se ei meinaa pysyä mun käsissäni millään, ja kun tulee lasku niin se on valtava. Raha ei oikein kannusta mua elämään omassa kämpässä, tai hankkimaan autoo. Tai yhtään mitään muutakaan.
Jos mä jotenkin saan revittyä rahaa autoon ja bensaan, mä voin syksyllä alkaa viettään aikaa kullan luona paljon enemmän. Mä voin olla viikollakin, eikä mulle voi kukaan sanoo vastaan. Paitsi tietysti sen porukat. Mutta ainakin mä toivoisin että voisin nähdä sitä enemmän, koska tää tällanen alkaa romahduttaa mua pikkuhiljaa. Tää kun mulla on niin paljon tekemistä, ja välimatkaa on tunnin ajomatkan verran. Kahden vuoden päästä kuitenkin päästään muuttaan yhteen. (Kummallista, ihan kun oisin joskus hokenu aikasemminkin tosta kahdesta vuodesta? Ai niin, yläasteella.)

■ Kuka sai sinut viimeksi nauramaan ? - Kulta ♥
■ Mikä on mielestäsi paras urheilulaji ? - Tanssi.
■ Pidätkö sormuksia ? - Vasemmassa nimettömässä.
■ Jos saisit toivoa yhtä asiaa ja se toteutuisi, mikä se olisi ? - Ikuisuus.
■ 5 paikkaa missä olet ollut tänään ? - Kotona, autossa, asemalla, bussissa, koulussa.
■ Tiedätkö onko sinulla ihailijoita ? - En usko.
■ Oletko mustasukkainen? - Toisinaan, kyllä.
■ Oletko tyytyväinen elämäntilanteeseesi ? - Melkein ainakin.
■ Oletko puhelin riippuvainen ? - Kyllä.
■ Saako sua halata ? - Saa halata.
■ Onko sinulla tänään rauhallinen koti-ilta vai lähdetkö jonnekkin - Koti-ilta ilmeisesti, mutta ei rauhallinen.
■ Mikä on viimeisin ajatus päässäsi ? - Kulta tänne heti nyt.
■ Onko sinulle sanottu joskus jotain äärettömän kaunista ? - On on.
■ Onko sinulla tapana myöhästellä ? - Harvemmin.
■ Onko joku joka ei pidä sinusta ? - Montakin.
■ Oletko hyvä peittämään oikeat tunteesi ? - En tiedä enää.
■ Luuletko että joku ajattelee sinua tällä hetkellä ?- En usko.
■ Jätätkö puhelinvastaajaviestejä ihmisille, joita yrität tavoittaa ? - Toisinaan.
■ Kertoisitko suurimman salaisuutesi henkilölle, jota ajattelit viimeksi ? - Kyllä.
■ Monelta heräsit tänään? - Melkein 7.
■ Milloin viimeksi oksensit ? - Siitä on ikuisuus.
■ Onko kaulassasi tällä hetkellä jokin kaulakoru ? - Kolmekin ♥
■ Törkeintä mitä sinulle on tehty ? - Petetty.
■ Millainen olo on nyt ? - Väsynyt, nuutunut. Nälkä. Kotiin. Nyyhky.
■ Jos kuuntelet nyt musiikkia niin mitä ? - En kuuntele.
■ Kuka viimeksi herätti sinut puhelinsoitolla ? - Kulta ♥
■ Suutelisitko henkilöä, jota viimeisimpänä ajattelit ? - Kylläh! ♥
■ Haluaisitko nyt halata jotain tiettyä ihmistä ? - Haluaisin.
■ Millaiset housut on tällä hetkellä jalassasi ? - Farkut.
■ Oletko ollut lähiaikoina riidoissa kenenkään kanssa ? - Kyyllä joo.
■ Näkyykö musamakusi pukeutumisessasi ? - Ei.
■ Mitä odotat tällä hetkellä kaikista eniten ? - Koulun loppumista, viikonloppua ja seuraavaa viikonloppua.

Turvaton.

En minä halua nukkua.
Haluan haihtua.

En minä halua kävellä.
Minä haluan juosta.

Enkä minä halua haihtua.
Minä haluan kuolla.

Enkä minä halua juosta.
Minä haluan lentää.

Enkä minä halua vastakohdakseni
Mustaa Enkeliä.

Kertoisitko?

Miksi kaipaat minua
vaikka olen hiljaa

enkä näe kauas?

Miksi tarvitset minua
kun en edes osaa
pitää kunnolla kiinni?

Miten voit rakastaa minua
kun itseänikin pystyn
vain vihaamaan?

Miten voin riittää sinulle
näin pienenä ja
näin heikkona?

Miksi sinä vieläkin
nukut minun vieressäni vaikka tiedät
että näen silti painajaisia?

Mitä minä tiedän?

Minä tiedän
miksi kaipaan sinua.

Minä tiedän
että tarvitsen sinua.

Minä tiedän
rakastavani sinua.

Minä tiedän
sinun riittävän minulle ikuisesti.

Minä tiedän
sinun tietävän
että painajaiseni kertovat sinun menettämisestäsi.

Sillä en voi olla olematta.

Minä olen näyttelijä.

Ja minulla on kaikki hyvin.
Mä haluun laittaa silmät kiinni ja yksinkertasesti olla heräämättä. Haluisin ottaa vastaan sen avun mikä mulle tarjotaan, mutta mä en aio olla avuton. En oo koskaan ollu avuton, ja oon pärjänny yksin. Aion pärjätäkin.

Mä sentään hengitän, eikö se oo hyvä juttu? Hengitän omilla keuhkoillani, ja ajattelen omalla pääkopallani. Veikkaan silti että kohta joku hengittää mun keuhkoilla. Joku muu ajattelee mun aivoilla. Pyydän sitä anteeks.



Ja ei, mulla ei todellakaan oo hyvä nyt.

Ei yhtään hyvä...

Minä en.

R: "VITTU MÄ VIHAAN VALMISRUOKIA VOI VITTU KUN NE ON PASKOJA VITTU TÄÄ NÄYTTÄÄ KAMALALTA VITTU tää on oikeesti ihan hyvää."
A: "jaa."

"Axel tulee katsomaan harkkoja yhden aikaan ja..."

"Nyt se sitten sai tehdä sen, Axel otti neulan ja työnsi läpi."

"1. Jos sinua ei olisi, ei olis minuakaan. Ollaan muokattu toistemme luonteita niin paljon, että pakoon ei enää päästä. Sulle olen kertonut kaiken ja tulen vastaisuudessakin kertomaan, tapahtui mitä hyvänsä. Sinä tiedät unelmani ja kuinka lapsekkaita ja naurettavia ne olisivatkaan, et sano että mahdotonta. Minä suunnittelen, sinä toteutat. Maailmaa ei muuteta yksin.
The early sunrise was still only just peeking above the horizon."

"Hei kapteeni koukku mulla olis vähän asiaa"

"Riku Fuin puhuu haavoittuvaisuudestaan."

"Olipa kerran pimeä, perjantai-ilta, kun kolme nuorta kävelee ammattikoululta keskustaan päin ja istahtavat Torikeskuksen kylmille penkeille. Hyvännäkönen jätkä kulkee kadulla. Minä ilmoitan muille, että siellä menee hyvännäköinen jätkä. Saku juoksee perään, sanoo muutaman sanan ja tulee jätkä perässään takaisin meidän luokse. Tässä välissä aseet kauloillemme asetettuina, katsomme pojan lähestyviä kasvoja. Poika sanoo apaattisella äänellä "Mo." ja istahtaa alas, katsellen ehkä hieman hämmentyneenä Sakun ylisosiaalisuuden purkausta. Hetki hiljaisuutta. Kauhun valtaamana katselen vain penkkiä samalla, kun Axel on repeämisen partaalla vieressäni. Sitten muutaman sanan vaihdettuamme pojan, joka ilmoitti olevansa Sami ja jonka luulin olevan ehkä kaksikymmentä tai yli, todellinen ikä paljastuu. Sami on viisitoistavuotias poika. Mitä helvettiä. Sitten Saku vaatii pojalta puhelinnumeroa ja sanoo, että Pieta soittaa hänelle illalla. Ilta saapuu. Puhelin soi, poika vastaa samalla, apaattisella äänensävyllä, eikä siinä voi tehdä mitään muuta kuin nauraa, että poika oli todella antanut oikean numeronsa. Sen pituinen se.

Tarinan opetus: HOITAKAA SAATANA OMAT MIESASIANNE ITSE ETTEI KÄY NÄIN."

"RIKU MENI KIHLOIHIN."

Mitä mä vielä voin sanoo? Vuosi 2009 oli hienoo aikaa. Kaikki aika ton ihmisen kanssa on hienointa ikinä. Lisäks mä nauroin hulluna kun laitoin näitä tänne, nauroin aivan sairaasti ja sain outoja katseita osakseni. Mut tää kaikki mitä ollaan koettu Pietan kanssa, tää on jotain aivan uskomatonta ja loputonta ja äärettömän mahtavaa. Siinä on yks tärkeimmistä ihmisistä ikinä. (lol ♥)

P: "Ruottalaiset on syypäitä kaikkeen!" (sillä oli sinä päivänä ääretön vitutus.)
Minä: "Mikäs suhun on menny...?"
P: "NO RUOTTALAISET!"

P: "Mitä jos perseet tuhois Vietnamin...?"

Ja koska viikonloppuna on harkat, on minun esitettävä erittäin vaikea kysymys tälle kyseiselle henkilölle: TOIVOTTAVASTI PIATA SULLA EI OO MENOO KOSKA TUUT PERJANTAINA MEILLE YÖKS. Yleensä kysymykseen kuuluu kysymysmerkki, mutta te ette tunne minua.

9000 sanaa.

Se kuulostaa aika paljolta kun sanotaan että sanoja pitää olla 9000. Se on melkein 10 000. Ja siitä tulee mieleen 100 000. Mutta ei se oikeesti oo niin paljon. Pitää vaan tietää mistä kirjottaa, pitää olla idea, ajatus siitä mistä alkaa, mihin päätyy ja mihin se kaikki loppuu. Pitää olla pieni suunnitelma minne on menossa. Ei sanasta sanaan, jotain spontaania pitää kaikessa olla. Mutta suunta. Suunta on tärkee.

Kuolema on pysäyttävä juttu. Saattaa tietää että ihminen on sairas, tietää sen ja tietää senkin että se tulee kuoleen. Mutta sitten kun se tapahtuu, se pysäyttää. Hetken aikaa haukkoo henkeensä ja miettii. Kyyneleitä ei sais näyttää, mutta ne ei voi olla tulemattakaan. Silti tietää että ite selviää siitä tiedosta. Selviää, ja voi jatkaa omaa elämäänsä. Se on kaikkein surullisinta.

Ikävä on kummallinen asia. Herää aamulla jonkun vierestä, ja hymyilee, mutta sillon on jo valmiiks ikävä kun tietää että sen jonkun on pian lähdettävä. Ettei ehkä nää sitä taas pitkään aikaan. Jossain takaraivossa pieni ääni yrittää huutaa että siitäkin selviää. Sillä hetkellä kun on todellinen ikävä se pieni ääni kuitenkin jää peittoon aika lahjakkaasti. Ehkä jopa turhankin hyvin tässä asiassa. Mutta se ei sais.

Päätöksenteko on oikeestaan tosi helppoo. Vaikeeta on pitää päätöksestä kiinni. Jos mä päätän etten syö mun kynsiä, se on vaikeeta toteuttaa sitä päätöstä. Jos mä päätän lähtee kahden vuoden päästä, voi olla vaikeeta laittaa säästöön niin paljon rahaa että pääsis lähteen. Ehkä jossain vaiheessa alkaa epäröidä, miettiä onko siinä mitään järkee. Mutta sitten on kumminkin niitä jotka rohkasee ja saa jatkaan. Uskoon siihen.

Miksei jokanen ihminen voi olla tyytyväinen itseensä? Ehkä jotakuta on joskus kielletty olemasta oma itsensä. Se on omaksunu sen tyylin, tavat ja kaiken. Mutta jossain sisällä se on joku ihan muu. Ehkä se on itekkin kadottanu jo sen mikä se oli kauan sitten, mutta se pieni osa saa ihmisen inhoon itseensä. Se pieni poika tytön pään sisällä ei anna tytön olla tyytyväinen itseensä röyhelömekossa, hiukset palmikoilla. Ei se tyttö halunnu olla tyttö.

Miks ihminen lakkaa leikkimästä kun se pääsee tiettyyn ikään? Pehmolelut raivataan nurkkaan, ja on "noloo" leikkiä heppatallia kesällä ja juosta ympäri pihaa maiskutellen huulia. On "tylsää" pukee barbeja, jotka kuitenkin on niin jumalattoman kauniita, ettei niitä pienenä malttanu laskee käsistään. Miks ihminen kasvaa sillai? Miks ne barbit haudataan sängyn alle tai varastoon, ja unohdetaan sinne. Niiden hiukset rastottuu, ja kasvot hapertuu.

Pienille lapsille opetetaan että punanen on tyttöjen väri, ja sininen poikien. Mä en oo koskaan ymmärtäny sitä, enkä tuu koskaan ymmärtään. On olemassa tyttöjä joiden lempiväri on sininen, ja poikia joiden punanen. Onko siinä sitten jotain väärää? Tekeekö se ihmisestä jotenkin vinksahtaneen, epänormaalin? Onko tyttö sairas mieleltään jos se haluaa siniset housut ja kauluspaidan viimesenä hoitopäivänä?  Joku löi lastaan siitä hyvästä.

Mä rakastan lukemista. Rakastan tekstiä sen kaikissa muodoissa, kaikessa on jotain mielenkiintosta jos se on kirjotettu. Aina parempi jos se on paperilla, eikä näytöllä. Aina parempi jos ne tekstit löytyy kirjastosta; pitää lähtee kotoo ihmisten ilmoille. Sivujen kahina ja askelten kaiku on maailman lohduttavimmat äänet. Rakkaan kuiskauksen lisäksi, tietenkin. Ja niitä ääniä pitäisi arvostaa, kun joku ne vielä voi kuulla.

Painajaisten pelko perustuu siihen, että niiden pelätään toteutuvan. Unet kirjastoon hirttäytyneestä pojasta voi hyvin tarkottaa että joku hirttäytyy. Tai että joku on tehny niin. Se pelko että niin kävis, se ajaa ihmiset epätoivoon eikä anna nukkua. Ihmismieli toimii hassulla tavalla tässäkin asiassa, ja jokaisella hiukan eri tavalla. Ehkä meidän pitäis todella olla siitä kiitollisia. Kuka muukaan sais meidän päähän taottua järkee, kun toinen ihminen?

"Olenhan minä olemassa?"

Mä oon kulumassa taas aika lahjakkaasti puhki. Henkisesti.

Kuinkahan kauan mä itkin eilen? Aika kauan. Mut onneks mulla on äite, onneks se asuu täällä, vaikkei se musta sillai välitä. Mä puhuin sille, koska ei tässä ollu ketään muutakaan. Mä mietin kenelle oisin voinu soittaa, mutta mulle ei oikeesti tullu mieleen ketään. Selailin numeroita, ja pysähdyin hetkeks D:n kohdalle. Poistin sen, ja jatkoin matkaa. P, R, I... kenellekään mä en soittanu. Mä vaan olin ihan hiljaa pitkän aikaa, ennen kun sain aikaseks mennä alakertaan. Enkä mäkään silti saanu äitelle sanottua totuuksia. Mut potkittais ulos. Jos mä oisin sanonu miettiväni kuolemaa, se ois huutanu tai nauranu.

Mä koitan epätoivosesti roikkua kiinni suunnitelmissa joihin on matkaa monta vuotta. Mä roikun kiinni vaikken usko mihinkään niistä. En ees tiedä onko mua sillon enää. Mutta kaikkien muiden elämä jatkuu, sen mä tiiän, oon varma siitä.

Haluisin ratsastaa. Haluisin niin paljon taas hevosen selkään, mutta äite ajattelee et pelkään hevosia. Mä en oo koskaan pelänny hevosia, mä aloin vihaan niitä kun mua kiellettiin ratsastamasta. Tai en mä usko että oon missään vaiheessa oikeesti vihannu, ikävä vaan on ollu niin valtava etten oo menny tallille, en oo menny selkään tai mitään. Mun oma hento selkäni ei kestäis varmaan ees yhtä tuntia, ja kun sanon siitä, mut leimataan pelkuriks. Mitähän äite sanois jos ratsastaisin, ja mun selkä menis lopullisesti? Se naurattais mua, se naurattais niin saatanan paljon.

Meillä on särkylääkkeet loppu, ja mä oon yksin kotona. Mä ajattelen samoja asioita kun aina kun oon yksin, kelaan samoja suunnitelmia, katselen arpia ja muutenkin hukun omiin ajatuksiini. Lähinnä mä mietin viime vuotta. Sitä että ehkä mun tila on oikeesti menny vaan pahemmaks, mutta en puhu siitä. Oon hiljaa siitä, ja kun valot sammuu ja muu talo nukkuu, niin itken vasta sitten. Jos itken.

En tiiä miks kirjotan näistä tänne, tää ei selkeytä mun ajatuksiani millään tasolla, vaikka ennen se on tehny niin. Aina ennen mä oon saanu omista ajatuksistani kiinni kirjottamalla, mutta nyt tää kaikki vaan karkaa jonnekin ulottumattomiin. Ehkä se on vaan sitä että en haluis olla yksin. Tai tuntee itteeni yksinäiseks. Tai sitten odotan vaan viestiä jostain, joltain.
Joskus.

Ketunkoloja.

Mä piirstin yöllä pitkästä aikaa. Paljon, tosin en mitenkään hyvänlaatusia. Kunhan piirsin ja mietin meikkejä. Pitkästä aikaa sellanen inspiraatio jota oon jahdannu viimesen vuoden ajan. Ja sitten illalla se ilmesty, hiipi salaa mun sängyn alta, tarras mua hiuksista ja repi mut ylös siitä. Ensin mä pelästyin sitä hiukan, koska mun inspiraation kasvot ei oo mitenkään kauniit - ja mä olin jo unohtanu miltä se näyttää. Lisäks sen henki haisee samalta kun koiralla joka on repiny jotain elävää tai vähemmän elävää kappaleiks. Sen suupielissä oli verta, ja sen silmät oli valkoset. Itse asiassa mä en ole yhtään varma oliko se mun inspiraatio, vai joku ihan muu... Mutta mä todella toivon että se oli mun inspiraatio, koska jos se ei ollu, niin mä olen seuraava joka revitään kappaleiksi. Silti se muistutti mun painajaisistani niin vahvasti, että mun oli pakko piirtää. Se muistutti mun ikävästäni.

Sunnuntaina tai eilen ei tullu viestiä. Mulle on suututtu pahasti, suututtu siitä etten rakasta. Mutta mä tavallaan en jaksa edes välittää, vaikka sitten näinkin kummaa unta kun mun inspiraationi oli hukkunut taas jonnekin piiloon, omiin punaisiin varjoihinsa. Mä saan ehkä taas odottaa sitä toisen pienen ikuisuuden.

Mun tekee mieli tilata meikkejä taas. Heitin kaiken joskus kauan sitten pois, kun kuvittelin etten pysty siihen. Joku joskus imi musta kaiken voiman kaikesta. Mutta nyt musta tuntuu että mä pystyisin taas maskeeraamaan, nyt musta tuntuu että se koulukin olis joskus hieno. Mun pää pursuaa taas ideoita niin paljon, etten halua huomenna mennä kouluun. Haluan jäädä piirtään ja kokeileen. Haluan laittaa mun hiukset ja meikata yliampuen, haluan haluan. Mutta kun en saa, taaskaan.

Mä lakkasin mun kynnet läpinäkyvällä lakalla. Mä aion kasvattaa mun kynnet ja olla ihan erilainen sitten kun meen ens jouluna takaisin. Haluun kävellä sen ohi, ihan vaan kävellä ja viimesenä päivänä ehkä kattoo silmiin ja hymyillä. Mutta siinä kaikki, sen enempää mä en siltä halua, ehkä vaan sen viimesen hymyn sitten. Miksei mulla voi koskaan olla hyvä? Miks mun tarvii aina vaan haaveilla jostain 100 000 mailin päässä olevasta. Mutta ei, en mä haaveile. Ehkä mä vaan jossittelen taas, vaikka oon onnellinen näin. Mistähän mä sain edes päähäni ton muuttumisidean?
Ehkä mä tarviin sitä muuttumista, ihan vaan itseni takia. Ihan vaan sen takia etten kestä katsoo itseeni näin. Ja mä todella aion kasvattaa mun hiukset. Ehkä typeryyden multihuipentuma.

Haluisin jaksaa panostaa.
Haluisin olla riittävä.
Ja jos mä voisin olla tuottamatta pettymyksiä, mä tekisin niin.

Turha sana.

Mä nukuin monta tuntia. Jos mä en ois nukkunu, mä oisin saanu aikaan vaikka mitä. Niin, JOS. Mitä hyötyä on jossittelusta? Se ei kerro mitään totuuksia, eikä niihin asioihin voi vaikuttaa. Silti mäkin teen sitä aika paljon. Itse asiassa ihan liikaa viimeaikoina. Eikä sitä jaksais ajatella miten asiat olis jos ois ite tehny jotain toisin. Esimerkiks mun matka... Mä en jossittele. Asiat on näin, ja asioiden on hyvä olla näin.
Tai sitten viikonloppu. Mä en jaksa miettiä mitä mun ois pitäny tehdä toisin että äite vois olla muhun tyytyväinen.

Toinen turha asia on tulevaisuuden suunnittelu. Joo, mä jaksan haaveilla ja elää omassa maailmassani, mutta se on turhaa. Se on mun mielestä niin turhaa. Miks mä ajattelen tulevaa, miks mä odotan jotain asiaa mikä ei välttämättä koskaan tapahdu? Miks mä odotan joulua, kun kumminkin tien miten tässä taas käy.

Mulla piti olla harkat tänään, mutta mulla ei ollu ääntä. Lisäks piti leikkiä äitiä, eli tulin himaan suoraan. Nukuin ihan liikaa, nyt kun aloin miettiin. Vaikka ei sillä että mulla olis muka ollu jotain muutakaan tekemistä, mutta tulipahan korvattua sitten univelkoja pois. Hyvä juttu sinänsä.
Mun pitäis alkaa kirjottaa novellia. 9000 sanaa ei oo paljon, mutta pitäis vaan jaksaa alottaa. Mulla on tää kuukausi aikaa, eli hyvin ehtii. Ja mä aion voittaa kaikki siitä. Pitkästä aikaa aion panostaa johonkin tekstiin, oikeesti miettiä sitä. Ja mä uskon että mulla on parikin innokasta betaa lukemaan se läpi. Ainakin mä toivoisin niin. Ja jos se joskus julkastaan jossain, niin voisin sen sitten tunkea tännekki. Muitakin tekstejä voisin tunkee jossain vaiheessa, jos vaan lukijoita kiinnostaa.

Mä voisin taas sammuttaa koneen ja painua jonnekin muualle. Tekeen ehkä jotain rakentavaa, juomaan teetä ja ottaan buranan. Ihan yhden pienen särkylääkkeen vaan, niin tulee parempi olo.

Hetki pieni.

Mä kirjotin pätkän, ja pyyhin sen pois. Mä en tiedä mitä haluisin sanoo, mitä pitäis sanoo. Mitä edes voisin sanoo. Mun pää lyö tyhjää nyt pahemmin kun varmaan koskaan aikasemmin, ja uskokaa pois, mun päässä on ollu aika paljon tyhjää aikasemmassa elämässä. Ehkä jopa ihan liikaa, mutta tää on erilaista tyhjyyttä. Onttoo, pahaa tyhjyyttä. Sellasta tyhjyyttä mikä tulee kun on kokonaan yksin, kun ei oo ketään. En tiiä miks mulla on tää tyhjyys täällä, koska enhän mä yksin ole, en koskaan ihan yksin. Silti on sellanen olo että joku on repiny ulos jotain sellasta mitä tarvisin hengittääkseni. Mut mä taisin unohtaa miten sekin tapahtuu.

Valvoin koko yön, vaikka väsytti kamalasti. Mitä mä sitten mietin? Sitä miten rakkautta voi teeskennellä. Ja sitä miten äidin pitäis rakastaa lastaan ja pitää huolta. Sitä mistä sen korvaavan äidillisen rakkauden löytää jos sitä ei kotona saa. Niitä asioita mä mietin, ja tulin siihen tulokseen että haluan vetää pääni täyteen, haluun riehua porukassa ja unohtaa elämän sen porukan ulkopuolella. Niin mä haluaisin tehdä, edes pienen hetken. Ja oishan mulla sellasia ihmisiä, mulla on aina ihmisiä. Vaikka en mä usko että ne uhrais hetkeekään jostain rakentavasta tekemisestä mulle. Ainakaan suurin osa ei uhrais, kaks ehkä.

En jaksais kuunnella valheita. Oon kyllästyny kun eräs hokee kuinka voin luottaa, kuinka sille voi aina puhua ja se kuuntelee. Oon kyllästyny siihen, enkä todellakaan aio luottaa siihen tippaakaan. En vielä, enkä varmaan koskaan tule luottamaankaan. Se lupailee asioita vaikkei tiedä musta mitään, eikä sen ole hyvä tietääkään. Sen yksinäisyys vie sen epätoivoon, ja se kuvittelee että mä voisin välittää siitä. Mutta mun pienessä päässäni ja tunteita käsittelevässä aivolohkossa ei oo enää tilaa sille. Siellä on jo kaikki tärkeet. Sydämessä sitten onkin enemmän tilaa, siellä on kaikki tärkeet joista en koskaan päästä irti. Siellä ei oo niin paljon ihmisiä, enkä mä usko että otan sinne vähään aikaan ketään enempää. Siellä on riittävästi porukkaa just nyt.

Mä luulin että mun päässä olis ollu tyhjää, mutta kuten tavallista blogi toi taas esiin asioita joiden olemassaolosta mulla ei ollu tietookaan. Toisinaan tosin ihmisetkin saa ne asiat ulos, niinkun äsken.

En jaksa olla koulussa. Vihaan tätä paikkaa, vihaan näitä ihmisiä ja näitä asioita joita en osaa. Vihaan tätä koko päiväistä koneella istumista, vihaan sitä kun pitää tapittaa näyttöö koko päivä. Vihaan tätä kellarikerrosta jossa ei oo ikkunoita, ja luokat on täynnä tietokoneita. Vihaan olla täällä ihmisten keskellä ja yksin. Vihaan vihaan, mutta oikeesti en vihaa mitään äsken luettelemistani asioista. Inhoon ihmisiä. Vihaan itseeni. Nää ihmiset on niin vastenmielisiä, enkä jaksais katsella niiden naamoja. En jaksa ees hymyillä tänään, en jaksa ottaa vastaan sitä paskaa mitä ne puhuu. Eikä ne edes tunne mua. Joku muu ehkä ottais niiden heittämät asiat huumorilla, mutta en mä. Mä en ole hauska ihminen, mua ei naurata tänään. Haluisin olla vaan hiljaa ja kuulematta niiden ääniä, haluisin olla kotona. Istua sohvalla ja ehkä kattoo leffaa tai jotain. Jotain muuta. JOTAIN.

Miks se aina menee niin, että ihmisen on lopulta pelastettava aina itse itsensä? Miksei kukaan voi vaan tulla ja kiskoo sieltä pohjalta pois, jos itse ei jaksa yrittää? Koska mä en jaksa nyt. Ja mä voisin antaa itseni ihan vaan pudota. Koska kaikki on kohta samanlaista kun viime vuonna.

Räkärätti.

Mun nenästä tuli verta aamulla. Helvetisti verta. Hetken aikaa mun päässä surisi taas samanlaiset ajatukset kun mitä viimevuonna; pieni toivonkipinä kuiviin vuotamisesta. Se kumminkin loppu aika pian, ja mä hengitän vieläkin.

Mä oon kasvattanu mun kynnet, ja pureskellu suurimman osan niistä. Vasemman käden etusormessa ja pikkusormessa on pitkät kynnet, ajattelin jos kasvattaisin taas kaikki takaisin, niin voisin sit käyttää kaikkia kivoja kynsilakkoja joita mulle on kertyny kaappeihin.

Haluun siivota mun vaatekaapista turhat vaatteet pois, ja ostaa kirppiksiltä uusia. Haluun muuttaa itessäni kaiken, koska en enää kestä katella itteeni tällasena. Mä en jaksa sitä huutoo kuinka tytön pitää näyttää tytöltä. Onko se niin helvetin vaikee ymmärtää, että mun mieli toimii hassusti? Aika moni on jo käsittäny sen, äite ei.

Tarviin uusia kenkiä. Tai en varmaan tarvii, mutta haluan. Ehkä mä sitten voisin jopa olla astetta naisellisempi. Ehkä mä voisin olla sitten ihan jopa kaunis, jos saisin uudet vaatteet ja kengät. Ihan uuden ulkokuoren jonka takana on hyvä olla piilossa niiltä jotka ei tiedä mitään.

Mä kasvatan mun hiukset. Kasvatan niitä, ja otan sitten kiharat. Voisin pitää hiuksiani nätisti, eikä tarvis koko ajan lätätä pipoo päähän. Mun hiukset on aivan kamalat nykyään, vaikka ne on jo vähän kasvanu. En silti saa niitä laitettua hyvin ponnarille, ja ne on lätässä päätä vasten. Rumaa.

Ajattelin että voisin olla parempi koulussa. Ens jakso on lukiolla, pitäis vaihtaa ruottin kurssi pois, ja valmistautua panostaan siihen jaksoon. Mun pitää tähdätä korkeemmalle, olla entistä ahkerampi ja jaksavampi. Se taas tarkottaa monen muun asian sulkemista ulkopuolelle.

Mä aion alkaa seuraan syömistäni taas. Kaks viikkoo söin hyvin ja terveellisesti, eron huomaa heti kun tuli takas. Ruuasta tulee paha olo, eikä se meinaa hellittää. Mä alan syödä terveellisesti, ja jos sais painon pysymään tässä pisteessä niin kaikki vois olla ihan hyvin.

Mä poistan muutaman numeron mun kännykästäni, sellasia joiden kanssa en halua tai jaksa olla tekemisissä. Unohdan ne muutamat ihmiset ja sitten mun olo toivottavasti helpottaa taas parin asteen verran. Mä en koskaan vastaa sellasiin numeroihin, joita mulla ei ole nimellä kännykässä. Tai no, harvemmin.

Haluaisin vaan halata nyt kultaa, pitää lähellä ja ihan vaan olla. Niinkun kaikki olis samanlailla kun ennen mun matkaa, niinkun mikään ei ois muuttunu tän kahden viikon aikana. Aion tarvita sitä ihmistä koko elämäni, mä oon jo luvannu sen. Ja mä tiedän etten olis kokonainen ilman sitä. Kohta nähdään.

Mulla loppuu koulu vartin päästä. Juoksen asemalle Ikkaa vastaan, ja lähdetään siitä sitten bussilla meille. Pääsen puhuun sen kanssa asiat läpi, ja oon sormet ristissä että kaikki palais takaisin normaaliks. Että kaikki vois palata takas siihen miten asiat oli ennen kun mä lähdin ja tapasin hänet. Ikävä kyllä kuolee ennen pitkää. Enkä mä aio laittaa sille enää viestiä, mä en aio soittaa tai mitään. Eikä sekään kaipaa mua, se oli ystävänä aivan uskomaton, ja tavallaan toivoisin että voisin pitää sitä kaverina vielä pitkään. Silti tuntuu että ehkä parempi antaa asian olla, ainakin nyt jonkun aikaa.