torstai 29. joulukuuta 2011

En minä ole lintu
enkä minä lennä.
Minä olen käärme
hampaat täynnä myrkkyä.

Enemmän rakastan
hiekkaa kuin vettä tai
kuumaa kuin kylmyyttä.

Kaipauskin tunteena tuttu.
Viha kuolemaksi koitunut
(ei minun)

Kuuntelen hiljaa
pehmeitä sanojasi
kätesi jälki
painauma poskellani
kosketuksesi vatsallani.

Hetkessä hukutin sinut
ikävän karvaaseen myrkkyyn.

Enkä kadu.


Sunny

perjantai 23. joulukuuta 2011

Risaista.

Hyvää yötä, kultani
sulje kauniit silmäsi.

Käännä hiljaa kylkeäsi
löydä uni kauniimpi,
missä pidän kättäsi.

Älä kaipaa kaikkeuteen
on meillä kaikki tässä näin
älä jää sen harmauteen
se jääköön taaksepäin.

Minä istun sänkysi laidalla
katselen untasi kaunista
odotan aamua valkoista
kuulla
"sinua rakastan"

Ja sinä silmäsi suljit
olit kaunis niin.

Ja minä pitelin vierelläni
silitin hiuksiasi
ja ehkä aivan hiljaa
minä säkeistön tai pari hyräilin.


sunny

Joulu on ilon ja rakkauden aikaa. Joulu on antamisen aikaa. Joten pitäkää rakkaanne lähellä, muistuttakaa heitä siitä että te todella välitätte. Viekää haudoille kynttilöitä - niidenkin joiden haudalla ei valoa näy.
Palataan jälleen joulun jälkeen, rakkaat ♥

torstai 22. joulukuuta 2011

Olen terve.

On ihoni kulunut
hymyni haalistunut.
Routa raiskannut
minun pienen sydämeni.

Olen tyhjä ja
tunteeton.
Olen kylmä ja
kuolematon.

Ja minun silmieni alla
mustat varjot on
ja kuitenkin:
"olet uskomaton".


sunny

tiistai 20. joulukuuta 2011

Rikkomuksia.

Sinun sanasi minä
maksan unelmillani.
Sinun silmäsi minä
puhkon sanoillani.

Katkon kielesi unissani
minä rikon sinut
rikon kun ehdin.

Sinulla punaiset huulet ja
minulla punaiset silmät.
Sinulla tylsät hiukset ja
minussa on liekkejä.

Haluan repiä sinusta paloja, rakas.
Haluan purra ja raastaa,
joulun alla
värit ovat aina punaisia.

Ja se miten toivoin sen muuttuneen
se miten uskoin meidän haihtuneen
se kaikki palaa usvasta muotoineen
ja minä yritän haihduttaa pois
tämän painajaisen.


sunny

perjantai 16. joulukuuta 2011

Raivoa ja vihaa.

Pahinta on ymmärtää
että olet kuollut.
Olet poissa tai
ehkä vain kaukana mutta
minulta sinä puutut.

Sinä kanssani valvoit aamuun
uuteen rumaan päivään
sanoit:
"
Otan vastaan jos kaadut"

Ja valheesi olivat totuus
sinua seurasin sokeasti
ja vaikka sinä et koskaan -
minä rakastin oikeasti.


Sinä kantanut et
vaikka kauniisti puhuit,
sinä pudotit minut ja
minä heikkona luotin sinuun.

Kuinka monesti luvattiin?
Ehkä sanoin tuhansin.
Kuinka usein ne pidettiin?
Jos laskea osaisin;
ei kertaakaan,
uskoisin.


Ja minä kaipaan kai vieläkin
ja sinä minua katsot
kuin roskaa.
Minä hymyilen takaisin,
minä toivon.

Vieläkin.

© Sunny

Kummallinen pakkaus.

Muistan aamut vierelläsi
muistan tyhjän hymyn.

Luottamuksesta
ja sen puutteesta.
Enimmäkseen
olemattomuudesta.

Ja minä yritin pitää kiinni
mutta sinä rimpuilit vastaan.
Ja jos nyt yrittäisin
kai vain haluaisit tappaa.

Syytä minua jos
se oloasi helpottaa.
Minä rakastin sinua.
Vaikket koskaan uskokaan.

Ja ehkä vieläkin,
toisinaan,
minä jotakin kai kaipaan.
© Sunny

tiistai 13. joulukuuta 2011

Tragedia.

Hän oli niin kaunis ja kultainen
hän oli niin sievä ja suloinen
ja kun hän katsoi minuun
vain silmissään näin sinut.


Hän hymyili pienesti
kallisti päätään
ketään muuta ei nähnytkään
vain suurta rakkautta sinuun.

Ja minä puristin pientä kättään
pidin tiukasti lähelläin
eikä rimpuillut pois hän lainkaan
vaan takertui minuun
kuin pelastajaan.

Hän puhui sinusta yöt
ja minä kuuntelin kaiken
minä opin tuntemaan hänet
ja häneltä tuntemaan sinut.

Minä rakastin häntä
rakastin paljon ja oikein
mutta hänessä oli jo jälki
jonkun toisen kämmenen.


Päästinpä irti
ja niin hän lähti
jälleen sinua etsimään
ei kai kukaan kertonut kellekään;
hän ei löytäisi sinua mistään.

© Sunny

lauantai 10. joulukuuta 2011

Akkulaturi.

Ääniä äkkinäisiä
pelkoa ja tärinää.
Punaiset silmät ja
korkeat poskipäät.

Katsoisin kasvojasi
jos sinulla olisi
ja kuitenkin katsot
aina vain takaisin.

"Lunta", huudat.
"Lunta ja lisää kuolemaa!"
Voi kunpa tuulisi liikaa
veisi sinut mukanaan.

Kärsimystä kaipaat,
et omaasi - minun.
© Sunny

perjantai 9. joulukuuta 2011

Sinisiä.

Kirjeitä kaukaa
toisesta maasta
paikasta tuntemattomasta.

Kirjoitan kuinka
osaan minäkin rakastaa
ja rakkautta kaipaan
vaikka en saa.

Tuulee ja
sataa
lunta vaakatasossa
pakkanen kasvoilla.
© Sunny

torstai 8. joulukuuta 2011

Vääränlaista rikkautta.

Minua saa koskettaa
ja minä kosketan
jos kenenkään muun ette anna.

Minä kuuntelen ja
minä puhun.
Minulla on ääni,
eikä mykkäkään ole kuuro.

Sairaallakin ihmisellä on sielu;
olemme elossa.

Minä olen enkelinne jos
teillä ei ole jäljellä uskoa.
Minä olen teidän
te olette minun
taivaanne; taivaani.

Te annatte minulle sanat
jotka kirjoitan paperille.
Te annatte tuskan ja surun,
nostatte hymyn karuille kasvoilleni.

Te loitte minut.
Olette minun ainoa jumalani,
kun muu on minulta viety.

Antakaa kun
kahlaan vielä hetken
omissa kyynelissäni.

Lopulta minäkin kuivun.

© Sunny

Joku muu.

Hänen hiuksensa ovat lyhyet
tuulessa taipuisat
väriltään punaiset ja
kevyet kuin höyhen.

Hänen hiuksensa kutittavat
minun poskeani
kun nukun hänen vierellään
käteni ympärillään.

Hän pitää minusta kiinni
kun kukaan muu ei jaksa
hän on kaikista vahvin
häneen minä luotan.

Ei kukaan muu
saa minua hengittämään.
Ei kukaan muu
saa minua aamulla heräämään.

Ei kukaan muu
saa minua näin kärsimään.
© Sunny

maanantai 5. joulukuuta 2011

Pientä kipua.


Kaikessa hiljaisuudessa
sinä tulit
minun viereeni nukkumaan.

Kaikilla kielillä
sinä puhuit
minulle totuudesta.

Kaikella tavalla
sinä kosketit
minua ihoni alta.

Minä sain kivun ja
odotuksen.
Minä sain rakkauden ja
kadotuksen.
Minä sain ikävän ja
kärsimyksen.

Ja lupauksen kaipauksesta
maailman ääriin asti.

© Sunny

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Kylmä kahvi kaunistaa.

Tänään sataa ja
on kylmä.
Enkä jaksaisi nousta
kiedon käteni ympärillesi
tiukemmin tiukemmin
kuin en aikoisi
irroittaa koskaan.

Annan kellon soida
yhä uudelleen ja
uudelleen,
välittämättä siitä
painan pääni rinnallesi.
Rakkaani.

Sinun kätesi lämpiminä
ympärilläni,
pitelet pientä ja
vapisevaa kehoani
itseäsi vasten.

Minä rakastan sinua
ja olen kiitollinen.
© Sunny

maanantai 28. marraskuuta 2011

Hiljaista unta.

Myrkkyä ja kuristusta,
kuoleman musiikkia kun
kalkkarokäärme helistää
tiukuaan.

Keijupölyä
enkelipölyä
sinun hiuksillasi
enkä saa silmiäni irti
nukkuvista silmistäsi vaikka
oletkin minulle
liian elossa.

Silti hengitän
hengität
hengitämme
samaa ilmaa.


Joskus mietin miltä tuntuisi
herätä ja
ihmetellä mitä sinä teet vierelläni.

Liian yksinkertainen vastaus,
sekava ajatus -
ehkä se on rakkaus.
© Sunny

perjantai 25. marraskuuta 2011

Paljonko varjo painaa?



Suljet silmäsi ja
kaipaat reunaa
tyhjyyttä suurta
ja kaunista.

Minä katson alas
järven jäiseen pintaan
koetan muistaa
haluaisin koskettaa
punaista vettä.


Muistan kun nauroit
oli vielä kesä
ja sekin suli pois.
Sinä nauroit ja annoit
hiustesi valua
vapaina liehua tuulessa tanssia.


Pyysit etten päästäisi irti.
Ja minä puristin kättäsi
puristin lujasti
ja olin typerä lapsi
ja lupasin.

Se kesä hukkui pakkaseen
maahan routaiseen
jäiseen järvenpintaan
vain minut jätti katsomaan.


Ja minä hamuan katsettasi
kättäsi joka luiskahti pois
vaikka lupasin
ja yritin
sinä hiljalleen putosit pois.
© Sunny

torstai 17. marraskuuta 2011

"Google pelastaa maailman ja meidät siinä sivussa."


Olisinpa kaunis
niin kuin sinäkin.
Katseita keräisin
hymyjä näkisin
ja vähemmän vihaisin maailmaa.

Jos hymyilisit
hymyilisin takaisin,
jos olisit täällä
sen lupaisin.

Sinulle minä kuulun
kenenkään tietämättä.
© Sunny

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Naurettavus.



Surullisena on helppo kirjoittaa runoja.
Tunteettomana saa vain päätöntä tekstiä.
Turtuneena ja katkerana.
(ja minä joskus uskoin etten rakasta)

Kädet täristen
vaatien viiltoa uutta
tihkuvaa verta
edes ihan vähän.


Ja samalla tiedän edelleen etten saa.
Joulu on tulossa.
Iloista aikaa
(joillekin)

Miten naurettavaa se onkaan
se valtava kipu
joka valtaa
mielen ja sydämen
jokaisen solun.
Saa verisuonet pullistumaan,
kehon huutamaan kunnollista kipua.

Voiko tämä olla edes totta?

Että toisen ihmisen haluaa pyyhkiä elämästään
niin yllättäen.


Antakaa minun nukkua, rakkaat.
Antakaa nukkua
eikä
koskaan
enää
herätä.
© Sunny

tiistai 15. marraskuuta 2011

Laiminlyötynä.


Olen pahoillani etten aina
muista rakastaa sinua.

Olen pahoillani niistä sanoista.

Olen pahoillani kun
hymyni puuttuu ja
pahoillani kun
nauruni routaiseen
maahan nuutuu.

Minä tiedän sinun kaipaavan minua
sitä onnellista naurua
silmieni loistetta.

Nyt ne kaikki ovat salassa
peiton alla piilossa
maailman pahoilta katseilta.

Vain sinä voit nähdä
ellet pelkää pimeää.
© Sunny

tiistai 8. marraskuuta 2011

Liiaksikin.



Minä kaipasin
kaipasin kauan ja paljon

ja minä kidutin
suunnattomasti
revin raajojasi
sinua satutin
satutin paljon

ja sinä huusit
ja minä katsoin
ja katsoin
ja nauroinkin kai
ehkä hieman
ihan vähän vain

Katsoin kun huidoit
sätkit ja potkit ja huusit
ja minä kuuntelin vain
olin aivan hiljaa kai
koko ajan
sen pitkän ajan
ja tunnin verran
sinä vielä jaksoit hengittää

ja kun silmäsi suljit
minä hymyilin hieman
vain sadekuuron verran
täyttivät kyynelet maan
ja lopulta
lopulta
katosivat kokonaan
© Sunny

perjantai 4. marraskuuta 2011

Särkymässä.

Liekkejä leikkimässä
huoneeni seinillä.
Leikkejä liekehtiviä
ja tanssia kaunista kai.

Hyvä uni ja
aamulla todellisuus
vasten unisia kasvoja
poskia kuumottaa.

Ja minä koitan roikkua sinussa
ja samalla otetta irrottaa
ja sinä pidät kiini
samalla kun putoan.

Jos haluat pitää kiinni toisesta
päästä irti minusta
anna minun olla irrallaan.
© Sunny

tiistai 1. marraskuuta 2011

HEAR ME!

Ja joka päivä kuulen kuinka
onkin vika minussa.
Sinussa totuus ja täydellisyys
ei sinulla vääriä tekoja.
Se olen minä joka on paha
ja järjettömän ruma.

Sinä olet hyvä ja kaunis
niin rakastettava.

Siksi sinut minulta vielä viedään.
Siksi minä sinut menetän.

© Sunny

Liikaa ja liian vähän.



Sinulla on käsissäsi
jotain kaunista

(kauniinpaa)

Pidä hänestä kiinni
irrota minusta

(satuttaa)

Sinä et taistele
ei teiltä sitä vaadita
Etkä vastaa
et vastaa
sillä sinulla on muuta

(toinen)

"Maailmassa on muitakin"
minä tiedän.
Ja toivoisin sinunkin käsittävän
älä pidä vääränlaista
älä pidä vihollista
"kaikkein vaikeinta"

Tuota tietä, rakas
ei minusta helppoa tehty


Tätä tietä, kulta
minussa on kapinaa ja tulta
vielä ehdit kääntyä
ympäri
pyöriä
ympäri
etsiä suuntaa toista


Minä toivon
minä toivon
tietynlaista vapautta


Olit oikeassa;
ei minua voi hallita
© Sunny

tiistai 25. lokakuuta 2011

Seireeni.



Minä olen tyhjä
olen Seireenin tytär.
Kaunis mutta
tunteita vailla.


Inspiraatio
auton lasia vasten.
Pienet ajatukset
valuvat revityistä tiivisteistä
ulkopuolelle.
Vauhdin huumaa
hurmaa
huumetta.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Jospa kuitenkin.


Unessa sinä
ja unessa minä.
Käsi käteen kiedottuna
kädet toistemme ympärillä.


Unessa me,
silmät ummessa
suuressa sängyssä kaksin.
Hengityksesi hiuksiini
kätesi vatsallani.

Minä uskon uniin
ja illuusioihin.
Elän saduista
taruista
tarinoista.


Saan happeni lauluista.
Lihakseni runoista.
Luuni ovat luonnosta,
puuta.
Ihoni sammalta.

Ja sinä olet kaunis,
pilvistä tehty,
liikkeet kuin vedellä
(verellä)
vierelläni.

Herään kaukaisuuteesi
kun käännät kylkeäsi.


Lojun paikallani
valveilla pitkään
lähes aamuun.

Kunnes palaat takaisin.

lauantai 15. lokakuuta 2011

Teatteria kaikki.


Naurakaa, te saastat!
Tehän ette muuta teekään,
nauratte vain,
kituvan
kuolevan
kaipuulle!


Naurakaa, te äpärät!
Noidat!
Te ette ymmärrä punaisen kauneutta
kirkkautta
veren roiskeita!


Naurakaa, te siat!
Sillä minä itken tänään
pelkkää punaista lasken poskilleni,
enkä kadu!
Sillä minussa on viiltoja
minussa on
huumaavia aineita
alkoholia.
Ja minä viillän uudelleen
silkkaa yksinäisyyttäni ja
heikkouttani minä viillän!

Yksin on sallittua romahtaa.

torstai 13. lokakuuta 2011

Obetydlig.

Minä näen varjoja jälleen
varjoja kaikkialla.
Kuulen niiden kutsun,
kuulen häilyvät huudot.

Ja ne tuntevat kipuni omanaan.

Haluaisin mennä,
haluaisin
haluaisin.
Mutta en voi.

Äiti, miksen saa?
Miksi pitää olla terve,
miksi pitää painaa liikaa?

Äiti.
Pillerit kolisevat pitkin purkin reunoja.
Äiti, miksen minä saa henkeä?

Minä olen hiljaa
ja kuihdun yksin pois.
Minä en kerro kenellekään.

Muistutus itselle: 35 on hyvä. Täydellinen.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Pakkasen pojan laulu.

Tuli talvi ja pakkanen
meni kesä jota ei kai ollutkaan.
Jäätyi Reposaaren rantakivet,
jäi linnakkeen sammal kasvamaan.

Autonlasit jäässä
lähden yksin jatkamaan,
ja tästä eteenpäin
en kai ketään kaipaakaan.

Jäi taakse tähdettömät taivaat
ja unettomat illat,
jäi taakse lämpö kesän kadonneen.
Ajoin siitä läpi hiljalleen.

Ja ehkä joskus,
vielä kerran
me silmiin katsotaan
ja saman kahvilan pöydissä istutaan
kummallakin katse toisaalla.

Ja saattaa olla
että vanhan laatikon mä kaivan
vaatekaapin kätköistäni kerran
ja jonkin ajan verran
mä siihen kurkistan.

Sä lupasit auringon sammuvan
lupasit sen vievän meidät mukanaan.

Ja sä lupasit loputtomuuden
että kuollaan vielä kertaalleen
ja sitten
ja sitten.

Kaarnalaiva ja Kaalisaaren hyppytornin kolmas
ne kaikki hukkui aaltoihin.

tiistai 11. lokakuuta 2011

Silppua.


Kipuna kaikkialla
silmissä
suussa
poskilla.

Pisaroina hiuksissa.
Lupauksina lumessa.

Ja odotus kainalossa
hiljaa hiivin
kohti sinua.

Suru piilossa
syksyn lehtien alla,
värjättynä punaisella,
rujoa ruskeaa.
Roskaa.
Paskaa.


Silmät suljettuina
nyrkissä pienet kädet ja
kippurassa varpaat.




sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Lasinen Enkeli.


Kyyneliinsä juopuneena
kipuihinsa hukkuneena.
Hiljaa katson sinua
pienenä ja hiipuneena
elämästä turtuneena.
Säälinsä saanut
kateutensa ansainnut
muttei mitään saanut aikaan.



Ehkä sittenkin
jos sittenkin saisin

mutta tiedän että ei koskaan.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Never shall we.

Ehkä olen "dramaattinen."
Ehkä minun pitäisi
"miettiä omaa käytöstäni."

Minulta kysytään: "ootko aatellu tehdä asialle jotain?"
Ja minä vastaan etten tiedä.
Ajattelen että se kaikki ehkä sittenkin on minun vikani.

Ja minulta kysytään: "oiskohan parempi jos muuttasit asennettas?"
Ja minä vastaan että olisi.
Ja minun mielessäni ainoana ajatuksena:
minä en riitä.

Ehkä se kaikki on todella minun vikaani.
Ehkä ihmiset eivät näe tai tiedä.
Eivät tietenkään, enhän minä kerro.
Koskaan.

Minä luulin että se paistaisi kasvoiltani selvästi,
että jokainen voisi käsittää sen yhden ainoan kysymyksen joka olisi minulle oikea.
Kun julkaisen tämän, joku kysyy sitä.
Mutta se on silloin liian myöhäistä.
Merkityksetöntä.


Tänään täytän 18.
Saavutan iän johon en koskaan uskonut yltäväni,
selviäväni hengissä.
Enkä tässä iässäkään tiedä kuinka kauan tulen olemaan täällä,
pystyssä.
Ja olen pahoillani,
en tiedä kenen kanssa.


"Mä rakastan sua."
Ja minä huomaan olevani tyhjä.
Ajoittain äärimmäisen surullinen.
Ajoittain arvilla, ruhjeilla ja viilloilla.
Ajoittain väsynyt kaikkeen, itseenikin.
Jopa ihmisiin.


Se kysymys jota kaipasin.
Kysymys jota olen kaivannut jo kuukausia.
"Miksi et ole onnellinen?"

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Niin, ne.




Ja meillä olisi virne kasvoilla
katse kaukaisuudessa mutta
mielet liitetty toisiinsa.

Ja meidän välissä olisi hiljaista
niin se hiljaisuus olisi täynnä sanoja
vuorotellen lausuttuina.

Muodostaen lauseita.

Ja meidän kätemme kietoutuneina
lämpö lämpöään vasten
tiukka ote ja turva.
Sanat kulkien käsiemme kautta.

Ja meidän katseemme kohtaisi
minun sydämeni pysähtyisi hetkeksi.
Se hiljenisi
hitaasti.

Lopulta sammuen täysin.

Eikä enää tarvitsisi hengittää.

torstai 29. syyskuuta 2011

Liian pitkään.



Minä olen "vittupää"
"läski huora perkele"
"penikka saatana jäte"

Minä olen
minä en ole.
Mutta haluaisin kuitenkin
sitten joskus
edes
kerran.


Ja minä hengitän
hengitän vastentahtoisesti
hengitän hiljaa
ja kähisevästi.

Syksy on tullut
ja värjännyt
kaiken kullanhohtoiseksi
punaiseksi
ruskeaksi.

Pian kaikki on kuollutta
minä pudonneena
kuivuneiden lehtien joukossa.

tiistai 27. syyskuuta 2011

Rakastaisin.



Minä rakastan sinua äiti
vaikken usko sinun koskaan saavan tietää.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Kirje kotoa.



Kirje kotoa.
Yksi kirje kirjoittamatta
miljoona tulevaisuutta.

Minä olen tänään onnellinen.

lauantai 24. syyskuuta 2011

Sairaus.



Ei onni ole täällä meitä varten.

Minä olen vain välittäjä.

Slush.




Silmissä sinistä
ja
sydämessä onni.


Muistutus itselle: ole rikas, ihmiset pitävät sinusta

Hymyile vaikka sattuu
ihmisellä on oltava salaisuuksia
jotta voi selvitä.

Sano: "Minä rakastan sinua"
mutta vain kun se on totta.
Sano se aina kun se on totta.
(minä pysyn hetken hiljaa)

Sanon: "Voin hyvin"
kun sisälläni palaa
ja
olen
KUOLLA
kaipaukseen
ja minä olen lähes aina yksinäinen
sillä osa minusta kärsii
paljon

Suljen silmäni kun haluan itkeä.
Toisinaan itku puskee läpi,
silloin pitää kääntää kylkeä ja
esittää nukkuvaa.

Ei saa täristä
ettei satuta.

perjantai 23. syyskuuta 2011

Smärta.

Jonkun toisen kipu
valtavana
sisälläni.
Jonkun toisen maku
pahana
suussani.
Jonkun toisen kuori
rumana
silmissäni.

Ei naurua tänään
ei ehkä huomennakaan.
Ei rakkautta tänään
ei ehkä koskaan.


Ja minä kaipasin
halusin
epätoivoisesti
ottaa
omistaa
kiduttaa
parantaa.


Mutta minä ehdin vain kuolla.

H/I/M/.


En minä ole minä
eikä hän ole hän
ilman meitä.

Ei ole häntä
eikä ole minua
ilman tätä mieltä.

Ei ole elämää
emmekä me kuole
ennen kuin minä määrään.

Ei ole kauniinmpaa kuolemaa
kuin vain lakata olemasta.
Mutta kun sinä lakkaat
minä pelkään kuolemista.

Hei, sinä pieni hirviö
minun sydämessäni -
ethän katoa?

Minä itken kyyneleitä joita
et voi hahmossasi vuodattaa.
Minä tyrehdytän veren
jonka vuotamista ei huomaa.

Ja sinä itket tänään, rakas
itket valtavasti.
Ja minä tulen tänään, rakas
tulen vastaan
kaatuessasi.

Sinä pieni hirviö
sinä satutat minua päivästä toiseen.
Sinä satutat minua nyt
satutat huomenna,
yöllä itken ääneen.


JA MINÄ VIHAAN NIITÄ JOTKA JÄTTIVÄT SINUT KUOLEMAAN
jättivät meidät
haihtumaan

tuhkana
tuuleen.

torstai 22. syyskuuta 2011

Freeway.



Ruokaa. Pakastin ja jääkaappi täynnä, liikaa. Paha olo, ällöttää. En halua syödä ja samalla on oltava kuin kaikki olisi jo hyvin.

Minä haluan olla pieni ja kevyt, erilainen.
Minä haluan olla perhonen, sinun kädet ympärilläni.


Mä olen kasvattanut mun kynnet, olen ylpeä siitä. Pienistä saavutuksista. Autokoulussa en ole ajanut puuta päin.

Tein kaksi ja puoli tuntia koulutehtäviä, olen tyytyväinen. Tyytyväinen ja väsynyt.
Väsynyt liikaa
liian kaikkeen.

Joku sanoo että minun pitäisi olla runoilija
mutta runoilijana minun on oltava surullinen.
Ehkä unohdan.

Kirjoitan kirjeen.
Ehkä uskallan.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Kuollut Giselle.




Minä näen sen, voin kuvitella sen. Voin koskettaa sitä pientä epäkohtaa itsessäni joka riisti kaiken.
Sitä pientä epäsymmetriaa joka tekee minusta viallisen, voin katsoa sitä. Voin sanoa:
"Katso, siinä se on."
Ja kuka tahansa voi huomata sen.
Ellen mene piiloon.

Minä olen piilossa, voin olla hiljaa koko elinikäni. Minun on ehkä pakko, en tiedä. Kukaan ei koskaan kertonut minulle miten toimia tällaisessa tilanteessa. Elämässäni ei ole hätäuloskäyntiä, ei paloportaita.
Täällä minä istun, näytön ääressä ja palan.

Kuva minusta ja hevosesta. Ajatus pikkusiskoni kaapissa lojuvasta vaaleanpunaisesta ballerina-asusta. Niin kaukaista, niin repaleista. Ja silti, silloin, niin liian todellista.
Nyt minä olen vain piilossa, piilossa ja hiljaa, ettei kukaan saisi tietää.
Ja silti jokainen tietää.
Vain koska minä.

Katselen käsiäni. Muistan rakot ja kivun kun ratsastin ilman hanskoja. Muistan kuinka pidin kiinni väärin ja olin itselleni vihainen.

Muistan piruetin, muistan kuinka läimäytin itseäni turhautuneena poskelle. Se ei mennyt niin kuin minä halusin.
Minä olin jo silloin viallinen.

"Sä pelkäät."
Kuulen sen usein, melkein joka päivä. Jos en muilta niin itseltäni.
Mutta en minä tiedä pelkäänkö. Ehkä se on vain tieto siitä että sattuu.
Tieto asiasta jolla ei ole nimeä vain koska en pysty kuulemaan.
Pieni, harmaa laite on korjaamassa yhtä osaa minun viallisuudestani.
Pienet, harmaan laitteet ja kohina minun molemmissa korvissani.
Ja minä vihaan.

"Sä liiottelet."

Mutta kuinka kukaan voisikaan tietää miten se sattuu. Jos kukaan ei tunne.
Ja mä tiedän etten mä liioittele, mä yritän olla rehellinen. Mä vähättelen.
Koska mulla on salaisuus jonka jokainen tietää. Se että mä olen viallinen.
Kenenkään ei tarvitsisi kantaa sitä. Eikä kukaan muu kannakaan.
Kermanvalkea, muovinen panssari. Haarniska. Senkö piti parantaa minun viallisuuteni?
Senkö varaan minä uskoin jalkani, elämäni?
Ja minä petyin.

Ja minä haluaisin vetää jalkoihini kovakärkiset tossut, kulkea kopisten halki salin.
Ja minä haluaisin tanssia, haluaisin laskeutua vahvoille käsivarsille, huomata kannattavani itse itseäni.
Ja minä haluaisin heittää itseni ilmaan
pudota
kevyenä kuin syksyn
punainen
kuollut
lehti

tiistai 20. syyskuuta 2011

Ikkuna kiinni.



Hyvä päivä, täynnä naurua ja ikävää. Loistava päivä.
Paljon murhetta, sekä omaa että toisen. Meidän kaikkien yksinäisyys minun sisässäni.
En voi sanoa että se olisi väärin.

Väsymys, fyysinen uupumus omana itsenään olemisesta.
Tuhannesta anteeksipyynnöstä.
Tuhannesta ajatuksesta ja toiveesta.
Tuhannesta halusta halata.

Huomisen ajotunti peruuntui minusta riippumattomista syistä. Mulla olisi aikaa kirjoittaa.
Ainahan mulla on aikaa.
En uskalla.
En uskalla samasta syystä kuin Reinhold ei uskalla luottaa.
Pelko pettymyksestä, pettämisestä, petetyksi tulemisesta.
Pelko epäonnistumisesta.

Taidan puhtaasti jättää väliin.
Vaikka ehkä muutama kyynel olisi nyt paikallaan.
En silti aio itkeä.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Itke revi romahda.


Ajatus luovuttamisesta, suloisesta turtumuksesta.
Kipu vain minun omana salaisuutenani, niinkuin tänäänkin. Pettynyt, vihainen, ilkeä.
Ette te minua rakasta.

Ajatus virheestä. Siitä etten tehnyt oikeaa päätöstä, siitä että tuhosin samalla kaksi, kun tarkoituksena oli vain minä.
Ajatus siitä että joku muu voi tuhota minut.

Pelko menettämisestä ei merkitse tänään, tänään en sitä pelkää. Tämä on niitä päiviä kun toivon kadottavani itseni, kadottavani jotain rakasta jotta voisin taas kirjoittaa.
Vain kirjoittaa ja hengittää, olla kaunis.
Kenenkään estämättä.

Ajattelin perua ajotunnin, muuten tulisi liian pitkä päivä. En silti tiedä, ehkä ei oo hyvä olla kotona tänään, ehkä tänään on sellanen päivä.

maanantai 12. syyskuuta 2011

Liikaan rakkauteen lakastuu.



Se laittaa miettimään, kun ajattelee että pitäisi uskoa muttei sitten jaksakaan. Ei jaksa näännyttää itseään turhassa uskossa, vaikka tietää ettei onnistumisen mahdollisuus ole kuitenkaan vielä täysin ohi.
Vain melkein.

Yritän hengittää, hitaasti mutta varmasti.
Rintakehäni kohoilee ja kurkustani pääsee tasainen rahina aina hengittäessäni sisään.
Päästäessäni ilmaa ulos.
Hiilidioksidia, ihmisen saasteita.

Väsymys painaa silmiäni kiinni mutta tiedän ettei minulla ole vielä lupa nukahtaa. On pysyttävä pystyssä, hereillä. Ylväänä. Ei saa olla liian heikko.
Ei saa olla niin heikko että lakkaisi uskomasta.
Lopetin jo.

Mihin ihminen tarvitsee rahaa?
Pakoyritykseni valuvat hukkaan vain koska olen köyhä.
Hänenkin yrityksensä.
Enkä minä voi muuta kuin odottaa
odottaa.
En jaksaisi, kuulen jo kuinka vereni kiehuu.

keskiviikko 31. elokuuta 2011

Everything.


Mä muistan.
Niin paljon kuin se sattuukin.

Minä olen aina se salaisuus.
"Se toinen".

Enkä koskaan se josta kukaan pitäisi kiinni. Miksi siis tälläkään kertaa..?

Koska rakastan.
Koska hän sanoo rakastavansa.

Pitää vaan luottaa.
Mutten tiedä kuinka kauan jaksan sitä. Luottamusta ilman tietämystä. Ikävää. Järjettömiä tunteita ja jatkuvaa ärsytystä.
Sitä ettei saa enää unta ilman toista.

En mä ole koskaan ollut mitään.
Kenellekään.
En ennen.

Minä vain haluan.


"I am a little bit of loneliness
a little bit of disregard

Handful of complaints
but
I can't help the fact
that
everyone can see these scars"


"I am
a little bit insecure
a little unconfident
Cause you don't understand
I do what I can
but sometimes I don't make sense"


Auttakaa nyt joku, mä en saa henkeä. En jaksa hengittää koska näen sen kaiken painon mikä pakkautuu muhun. Mä en jaksa, mä en halua peilejä enkä heijastavia pintoja. En halua nähdä tai kuulla.
Älä sano minua kauniiksi.

Pitäisi olla ulkona, juosta, liikkua. Pitäis jaksaa repiä itsensä suorituksiin, pitäis olla voittaja. Mutta mä en tiedä, eikä kukaan muukaan. Kukaan ei usko siihen, paitsi minä.
Haluan voittaa. Ja uskon vielä joskus kuolevani yrityksissäni.
Koska en minä ole voittajaihminen.

Pitäis olla paras, mutta kuka siihen muka pystyy? Mä. Mä aion näyttää että musta on siihen, mä voitan. Vaikka se veisi ikuisuuden mun elämästäni, pienen osan. Aiheuttaa se kuinka paljon kipua tahansa, mä tuun voittamaan.
Kuolin sitten kuinka tahansa.

tiistai 23. elokuuta 2011

Rakastaisin.

Pää polviin ja paha olo
mielessä pako ja vapaus.
Kaukana kuu
ja aurinko sammunut,
ikuisuutta kaipaan.

Haluan turvaan pimeään
hiljaisuuteen
varjona seinään
itseni hirttää.

Laita silmäsi kiinni
ei tarvitse kuulla,
sulje mielesi valheilta
valolta varjoilta.
Sulje sydämesi minulta.

Kaipaan takaisin sumuun.

maanantai 22. elokuuta 2011

Vendetta.


Kirjoittaisin jos osaisin. Mutta nyt tuntuu etten pysty, asiat läikkyvät reunojen yli. Mä olen sekaisin siitä mitä näin, sekaisin siitä miltä se tuntu. Naamioitu mies vei mun sydämen.
Ja mielen.

Muistutus itselle: Kapinakin on lähtöisin yhdestä ihmisestä. Yksi ihminen laittaa alulle kaiken.
Joskus haluaa nähdä leffan jossa on onnellinen loppu. Jos hakee sellasta, tämä ei ole sellanen. Riippuen tietenkin siitä millaista loppua hakee, mitä pitää onnena.
Hän saavutti kaiken.

Ei kukaan pysty elämään sellainen viha sisällään. Eikä kukaan voi elää niin yksinäisenä.
Mutta mä en olisi halunnu kuolla kun viimein löytyi joku joka vie sen pois.
Joku joka saa itkemään.

Mä haluan sulkea silmäni, haluan kotiin.
Haluan nähdä kaiken sen uudelleen.

keskiviikko 10. elokuuta 2011

"Sä oot ihan saatanan vanha!"

Ja sitä sitten lojutaan taas koulun penkillä ja ihmetellään että miten vitussa sitä on taas tänne päätynyt, ja miten vitussa kesä saatto taas mennä niin nopeesti. Noh, mun kesä ei kyllä tuntunu yhtään lomalta, harjottelua, autokoulua ja muita pakollisia velvollisuuksia ja asioita hoidettavana ennen kun se 18 vuotta tulee elämässä täyteen. Väsyttävää puuhaa, myöhään valvomista ja aikasin heräämistä. Ei kesän kuuluis olla sellasta, mutta ei kai sille mitään muutakaan voi. En mä tiedä. Ei kai.

Koulu. Joo, mitäs tähän sanois. Yli puolet luokasta on hukkateillä, ainakin yks on nyt lopettanu. Mä oon täällä taas vähän yksinäisenä, mutta hengitän. Hengitän vaikka mä joudun yksin oleenkin, vaikka kukaan ei oikeestaan jaksa roikkua. Se on vaan taas hyväksyttävä ja opittava, että tunnit kuluu madellen ja mitään kuulematta, mitään ymmärtämättä ja sanaakaan sanomatta. Niin se on menny aina, mitä sitä tapojaan enää muuttamaan. Lisäks on ton lukion lopettamisen takia muutamia "erikoisjärjestelyjä", eli itsenäisesti suorittamisia, tenteissä juoksemista ja muuta vastaavaa. Pitäis varmaan hakee vapautus liikunnasta, en tiedä. En tiedä haluunko vapautusta, periaatteessa se ois hieno mutta tavallaan taas haluaisin kyllä osallistua. Tai sitten tehdä itsenäisesti.

Mä en oikeestaan tajua mitä mä teen täällä. Tää on hieno paikka, tää on hyvä paikka. Mutta en tiedä kuulunko mä tänne, ja jos kuulun niin kuinka vahvasti? Kuinka tärkeenä osana? Kenelle mä täällä merkitsen. En osaa sanoa, en osaa ajatella olevani osa tätä kaikkee. Koska en mä ole, mä en ole osa yhtään mitään. Mä olen yksin, mä olen erakko. Voin luulla olevani osa, voin luulla olevani tärkeä. Mulle voidaan helposti valehdella, se on okei. Kunhan mä itse käsitän - edes jossin syvällä - että mä olen yksin. Lopulta ihminen on aina yksin.

Miksi näin masentunutta, niinkö? Koska mä olen tällainen. Nää asiat on nyt pyöriny mun päässäni ikuisuuden. Pyydetäänkö mua mukaan vaan koska "mun kuuluu olla siellä", vai ihan vaan siks kun mut halutaan sinne, ihan muuten vaan viettämään aikaa? Mä oon tottunut siihen ettei mua pyydetä. Ja aion pysyä tähän tottuneena. Eikä tää ole masentunutta, nämä on mun oman elämäni tosiasioita. Kenenkään muun ei näitä tarvitse ymmärtää tai käsittää tai hyväksyä. Mutta älkää yrittäkö muuttaa. Koska näin on minuun kirjoitettu.

Mä en osaa kirjoittaa enää tarinoita koneelle. Mä kirjotan aina kaikki käsin jos haluan saada taidepaskaa aikaseks. Kirjotan sitten paperilta koneelle. Ehkä joskus, jos joku joskus niitä muka lukis. Teen sen joka tapauksessa internetin ystävien kiusaksi ja kiroukseksi ja täytän teidän verkkonne paskalla. Have a nice day, mateys.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Tom Gordon.

Jonkun toisen olennon kipu minun sisässäni. Jonkun toisen suru silmissäni ja sydämessäni, enkä pääse niistä vaikka yritän. Ne eivät lähde vaikka yritän häätää niitä mielestäni. Tämä kipu ei ole minulle uutta, se on minulle tuttua ja turvallista kipua - jonkun muun tunteita.
Nämä kyynelet jotka vuodatan, eivät ole minun. Ne vuotavat silmistäni, mutta jossakin tuolla joku itkee ne, kanavoi ne minun kauttani tähän maailmaan. Ja minä itken ne mielelläni, itken hänen kipunsa ulos, itken omien palasteni kivun, surun ja rakkauden. Minä koostun näistä palasista, he ovat osa minua. Heidän kipuaan minä kannan päivästä päivään.

Ja kenelle minä voin kertoa totuuden? Kenelle voin kertoa ilman pelkoa. Yhdelle ihmiselle. Minä voin kirjoittaa tarinoita, voin kertoa asiasta fiktiona sillä se on taidetta. Tämä minun sisälläni tapahtuva verinen sota.. taide on minusta kaukana. Sillä jos minä kirjoittaisin jostain muusta kuin itsestäni - mitä se sisältäisikään? Se sisältäisi meren ja auringon. Mutta minä en kirjoita. Minä kirjoitan tarinoita hulluudesta vain, jotta maailma saisi tietää. Vain jotta joku saisi kuulla minun avunhuutoni huoneessa, jossa minä olen näkymätön.

Taide on fiktiota.
He ovat totta minussa - minä heissä.
Minä olen totta.
Olenhan?

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Don't (you dare)!

Päivä 8 - Se hetki

... kun tajuaa että joku rakastaa. Tajuaa että joku voi rakastaa mua kaikesta huolimatta - huolimatta siitä että mä olen välillä kamala, ilkee, julma. Että joku rakastaa välittämättä ulkonäöstä, välittämättä siitä että en oo hehkee aamulla kun mun vierestä herää, että mulla on arpia ja haavoja ja mustelmia kaikkialla, välittämättä mun nuhruisesta ulkokuoresta. Että joku vaan voi rakastaa mua niin paljon, että aikoo jäädä loppu elämäkseen. Ennen mä en uskonut sen olevan edes mahdollista.

... kun ymmärtää että voi luottaa toiseen täysin, että ei tarvitse salata mitään, ja ettei toinenkaan salaa mitään.

... kun huomaa että suurin osa kodin irtaimistosta on pakattu pahvilaatikoihin, jotka lojuu ympäri taloa, ja ymmärtää että äidin lähtöön on enää kolme viikkoa. Se on se tunne. Se on.

tiistai 31. toukokuuta 2011

Vaietkoon ikuisesti.

Pidä minusta kiinni. Pidä niin kuin kukaan muu ei koskaan ole pitänyt, ja rakasta enemmän kuin mielesi pystyy ymmärtämään. Halua olla minulle hyvä, ja ole sellainen. Ja kun haluat sanoa jotain, sano se. Kerro, sillä jostain saan sen selville kuitenkin, joskus. Pidä huoli ettei koskaan tule hetkeä jolloin kaikki on jo myöhäistä. Pidä minut lähelläsi vaikka pyristelisin pois, ja anna minulle anteeksi jos satutan sinua. Rakasta minua kaikesta huolimatta, vaatimatta mitään mitä en voi sinulle antaa. Ja jos petyt minuun, saat hakea haluamasi muilta. Ja minä annan anteeksi.

Jos haluat tappaa minut, saat tappaa. Pyydä lupa, ja minä annan sinun tehdä sen tavalla jolla itse haluat. Jos haluat saada minut kärsimään, tee niin. Iske varoittamatta kipu niskaani ja katso vierestä kun huudan ja kaadun. Sano samalla että rakastat. Ja minä annan sen kaiken sinulle anteeksi.

Kerro minulle ajatuksesi ja salaisuutesi, välittämättä siitä että ne saattavat sattua. Kerro minulle kaikki mitä et koskaan ole sanonut ääneen, puhu kielillä joita en ymmärrä. Ja minä rakastan sinua.

Jos haluat jotakuta muuta naista, kerro minulle. Kerro, jotten turhaan odota sinua yöksi kotiin, etten turhaan laita ruokaa kahdelle. Ilmoita missä olet, enkä minä kiellä. Kerro koska tulet kotiin, niin minä hyväksyn ja keskityn odottamaan sinua takaisin. Kerro mitä teit hänen kanssaan, lupaan nyökkäillä hymyillen; saat tehdä sen uudelleenkin. Sillä minä en pysty antamaan sinulle tarpeeksi, sillä minussa on virheitä. Ja minä kaipaan sinua.

Jätä minut, ja halaa hyvästiksi. Naura kaikelle mitä olemme kokeneet, ja anna minun pakata tavarasi laatikoihin. Kerro samalla kenen luo aiot asettua asumaan, enkä minä itke. Puhu ja naura, niin kannan tavarasi autoon. Heiluta vielä ikkunasta, niin minä heilutan takaisin ja katson perääsi kunnes et enää näy. Ja minä rakastan sinua aivan valtavasti.

Soita minulle, ja kysy kuinka voin, niin minä peitän itkuni nauruun. Kerro minulle missä olet, ja minä hyväksyn. Kuiskaa että sinulla on hiukan ikävä, niin minä vastaan samoin, etkä kuule itkua.

Ja sinä rakastit minua aivan valtavasti
.

Ja minua ei enää ole.
Ja minä rakastin sinua




aivan valtavasti.

perjantai 13. toukokuuta 2011

Painajaisia.



Mutta nyt, arvoisa ihminen siellä ruudun toisella puolella. Toivotan sinulle oikein aurinkoista ja iloista päivää, sateineen tai auringonpaisteineen, missä ikinä lienetkin! Sinä olet tärkeä jollekin
Olet ihmeellinen ja ihana ihminen, tavalla jolla kukaan muu ei voi olla ihana ja erityinen.
Tutustuisin sinuun mielelläni.

keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Tekstin otsikko.

Muokkasin ulkoasua, enkä oikein tykkää siitä itsekkään nyt. En sitten tiedä teidän mielipiteistä, mutta jotenkin ei tee kivaa silmille. Ei iske. Ei sitten ollenkaan. Enkä saanu tekstin otsikon väriä muutettua, joten se ottaa nyt aivoon.

Mä puhun mun veljelle ja mua naurattaa. Tai ei, en veljelle. Ihan vaan kaverille jostain kaukaa aiemmasta elämästä jota täytti pillerit, sekoilu ja itsemurhat. Siitä elämästä tää ihminen on peräisin, ja ikävä laantuu. Koko ajan huomaan etten haluu siitä enää sellasta samanlaista ystävää kun se sillon joskus oli. Puhun kun on tylsää. En avaudu.

Ikka on luurin päässä, sillä on pian synttärit. Rahaa lahjaan ja bussiin.. Mä selviän.

Hukkunut rakki.

Kävin suihkussa ja kohta pitäis painella lukiolle tukiopetukseen. Kipeenä oon tosiaan ollu kotona tän päivän, en oo novellisalkkuakaan saanu eteneen, mutta kolme tai enemmän pitäis saada tänään vastauksia kasaan. Ehkä voisin tänään saada kaikki viis, niin sit voisin huomenna kirjottaa puhtaaks, ei meinaan oo iso juttu se, kunhan jaksaa keskittyä ja kattoo ettei niitä virheitä ihan hirveesti ainakaan tule.

Mulla on maha samperin kipee, ja tarkistin ens vuoden lukiojaksot. Voi peruna, ensimmäinen ja viides jakso on lukiolla, mikä taas tarkottaa sitä että mulla menee taas kesä tohon harjotteluun, jollon en saa mitään palkkaa. Ja periaatteessahan mä en ehdi olla lomalla ollenkaan, ja syksyllä kun pitäis asua Ikan kanssa yhdessä, niin en haluaisi hirttäytyä kouluun. Aattelinki että jos tän jakson loputtua laittais lukiolle informaatioo etten enää jaksa jatkaa, tai jossain vaiheessa kesää. Amiksen puolellekin pitää ilmottaa, mutta kun nyt on vaan vähän vaikee niellä tota puuhaa kun stressi tappaa mut. Joo, naurakaa, haukkukaa mua paskaks ja saamattomaks. Mä en vaan koe tarvitsevani tota lukioo yhtään mihinkään, kun en kumminkaan oo ees suunnitellu lähteväni yliopistoon tai mitään. Lisäks saan amiksesta oikein hyvän pohjan työelämään ja kouraan vielä ammatinkin. Eli mulle riittäis se ihan mainiosti, äite vaan ei oikein käsitä sitä. Jotenkin toi ammattilukio höskä oli vähän random, ,enkä ehtiny miettiä sitä ollenkaan. Lisäks toi datanomipuoli on just sitä mikä mua kiinnostaa, ja mitä jaksaisinkin tehdä. Ja siellä mulla on kavereita, ihmisiä joiden kanssa voi chillata koulun jälkeenkin. Ja ois helppoo silleekin, että asuttais Ikan kanssa saman katon alla ja käytäis samaa koulua.

Ei saakeli, mitähän mä oikeen höpötän. Puran ajatuksiani tai jotain. Ahistaa. Vitusti liikaa, anteeksi kielenkäyttöni.

tiistai 10. toukokuuta 2011

Tikapuita pitkin taivaaseen.


Nyt on sitten hoidettu alta pois ensi vuoden kurssivalinnat - kävin opon luona hoitamassa ne. Vielä on harkinnassa että miten mahtaa mun lukionkäynnille käydä syksyllä sitten, voi olla ettei jaksakaan. Ammattikoulu kumminkin on ja pysyy, ja sen aion käydä loppuun asti.
Novellisalkkuun on nyt viisi vastausta tehtynä, viis puuttuu vielä. Silleen ihan hyvä fiilis, kun tietää saaneensa jotain aikaseks.

En viitsi kivuistani nyt ihan kamalasti valittaa, mut sen verran voin varmaan sanoo että oon kipeenä. Lämpöö jonkun verran, ja päätä särkee. Jään vissiin huomenna kotiin, riippuen siitä mikä olo on aamulla. Torstaina pitäis kiikuttaa harjottelulappu henkilölle jolle se kuuluu, mutten tiiä ehdinkö/jaksanko/pystynkö. Se nyt riippuu lähinnä siitä että kuin kipee mä jaksan olla. Leipookkin pitäis, äiten kanssa sunnuntaina kirppikselle. Oon niin onnellinen et äite tulee mun kanssa; muuten ois pitäny olla yksin. Tai no, saattaa se vieläki jättää tulematta, mutta kun ihmisillä on parempaakin tekemistä kun istua mun kanssa ulkona myymässä tavaraa, niin en mä nyt voi niitä siitäkään syyttää. Ehkä vähän potuttaa, mut se on okei. Se on aina okei.

Hitto kun tekis mieli ottaa kuvia taas pitkästä aikaa. Voisin sortua jopa muokkaileen, ja voisin nyppiä mun kulmat kivoiks. Lol, vois taas alkaa sellaseks emo/ernuks, että olol. Okei joo, ei ne enää oo kovin erilaisia, massaa nykyään aika vahvasti, ulkonäkönsä perusteella. En nyt siis puhu kenenkään luonteesta, vaan kun tosi moni vaan näyttää ihan samalta.

Ps. Olen yksinäisyyden onnellinen uhri

maanantai 9. toukokuuta 2011

Two hours to Shanghai.

Armotonta hommien paiskontaa syksyyn asti. Kesälle kaikkee mahdollista mistä repii rahaa, pulloja kamalasti, torille myymään kakkuja jos se vaan onnistuu. Tarvii rahaa saakelisti elämiseen, pärjäämiseen muutenkin ja noin. Ja koulussakin pitää käydä, niin samalla ei oikein voi töihin mennä. Silti, olis jees saada nyt pikkusen rahaa säästöön. Pitäis saada auto. Pitäis marssia Kelaan. Ja toivoisin että kulta soittais mulle pian, koska se ei tiedä vielä mitään. Palan halusta päästä kertoon sillekin.

Mulla on ollu jättivaltava stressi tässä viime aikoina. Nyt mietin että jos saisin novellisalkun valmiiks ehkä päivää ennen kun pitäis, mutta nyt on jo maanantai ja äitellä olikin parempaa tekemistä kun mun auttaminen (voi kun yllättävää). Eli saan itse keksiä taas että miten tähänkin kuuluu vastailla, kun oon niin jumalattoman pellolla. Lisäks mielessä pyörii että kannattaako lukioo jatkaa enää syksyllä, kirjat on niin kalliita ja jos.. ei vaan kun. Eihän mulla sitten sillon oo rahaa, ja kaiken rahan vois käyttää hyödyllisemminkin kun lukiokirjoihin. Esmes vaikka elämiseen. Se ois ainakin yks aika tärkee. Ja auton ylläpito, bensat ja katsastukset ja renkaat ja kaikki. Ruoka, talo. Ja kaikki.

Oon niin ilonen nyt, että toivon ettei kukaan latista tätä. Hyviä yrityksiä on tänään tullu, mutta nyt, toivoisin että saisin tän päivän olla ihan über happy, vailla sen suurempia huolia. Oisin teille kaikille niin kiitollinen.. Tack.

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

"Hei olen vesieläin."

Se on hämmentävää tajuta että joku joka on aina ollu jumalattoman tärkee, alkaa vaan haihtua. Etääntyy tosi nopeesti, mutta se on tärkeetä huomata ajoissa. Joskus on käyny niinkin, ettei sitä ajoissa huomaa, tai sitten se tapahtuu vaan naps. Mutta kun sen tajuaa, sille on tehtävä jotain. Sitten on vaan pidettävä kiinni, roikuttava loisena kiinni toisessa. Niinkun on aina ennen tehny, tai niinkun teki ennen kun asiat käänty päälaelleen. Vaikkei ne oo edes kääntyny. Jotenkin jokin on vaan menny hassusti.

Mihin katos kaikki yhteiset harrastukset? Mihin katos ne kaks ihmistä jotka hajos jollekin vitun typerälle asialle, sanomatta sitä ees ääneen? Minne se kaikki on menny? Enkä mä nyt usko että se kaikki löytyis sängyn alta. Pikemminkin haudatuista unelmista, haaveista ja typeristä ajatuksista. Mihin katos ne kaks ihmistä jotka saatto alkaa vaan itkeen, jos itketti? Mihin katos se luottamus, se että saatto puhua ihan kaikesta toiselle? Ehkä se kaikki on menny "hukkaan". Ehkä susi söi sen.

Mä haluaisin haaveilla taas. Roikkua kiinni siinä ystävässä josta oon kuus vuotta pitäny kiinni. Ja mä aion roikkua, niin maan saatanan perkeleesti, että varmasti tuntuu jossain. Mitähän vittua.

Pahoittelen syvästi kielenkäyttöäni, mutta mua naurattaa ja itkettää samaan aikaan, jostain kumman syystä. Just tätä mä oon kaivannu. Sitä että voi puhua vakavista asioista tähän sävyyn. Että vatsassa on pieni nauru, ja silmäkulmassa tippa. Ja sydämessä kamala ikävä. Vaikka nähdään melkein joka päivä.

CV and a covering letter.

Viikonloppu.. ah, niin mahtavaa. Sukujuhlat on aina sellanen ettei parempaa ole, joten oli jeba. Ikka oli mukana, se tapas mun oudon suvun. Äiten puolelta porukka onkin ihan sekasin, iskän puolelta ei koskaan järjestetä tollasia kokoontumisia, kun kukaan ei halua nähdä toisiaan. Ehkä ihan hyvä, en mäkään haluais nähdä niitä.

Pulloja ja tölkkejä tuli kanssa kerättyä reilumman puoleisesti, joten köyhyyden ei ainakaan pitäis vaivata mitenkään merkittävästi. Kaks viikkoo aikaa kerätä rahaa ja sitten kullan kainaloon. Siitä tulee vanhus. Ja pian tulee mustakin kyllä, ei se mitään. Me vanhetaan yhdessä.
.. kuulostipa hassulta.

Pitäis siivota huone, pitäis tehdä enkun tehtävät ja sitten miettiä äikkää jonkun aikaa. Mutta nyt ei vaan pysty nieleen mitään, väsyttää sairaasti. Pitäis laittaa ruokaa, ja miettiä mitä leipoo sunnuntaiks myyntiin. Kökötän siellä äiten kanssa koko päivän, ja koitan keskittyä hengittämiseen.

(Oisko ees hienoo asua kullan kanssa saman katon alla.. ois kaveri.)

torstai 5. toukokuuta 2011

Sateenkaari-irokeesi.

Koulun kirjastossa dataamassa. Koulun jälkeen Ideapark ja sitten kouluhommat kotiin. Hehe, vois oikeesti vihdosta viimen saada jotain aikaseks ja lakata tän valittamisen, koska siitä ei ole saakeli mitään hyötyä. Niskasta kiinni, kun ei näitä asioita kerran kukaan voi mun puolestakaan hoitaa. Jos jottain haluaa, niin se on ite hankittava/ansaittava. Joillain voikin sitten olla parempi tilanne, mutta sääliksi käy niitä ihmisiä jotka ei mitään joudu itse tekemään. Voi niiden elämää. Oivoi.

Oiskohan se sitten taas irokeesikauden avaaminen tässä joskus.. tekis mieli vetästä sivut lyhyiks jälleen kerran, ja laittaa joku kiva väri. Ihmiset saa ideoida, vaikka paskat tähän kukaan mitään kommentoi. I know that anyway.

Oon väsyny ja mun hiukset vituttaa mua aika armottomasti. Ne on ihan persiillään, enkä jaksa korjata niitä millään tavalla. En jaksa en jaksa en halua ei huvita. Amen. Vaikka pitäis sietää näitä vielä loppupäivä, mutta mikäs tässä on ollessa. Jos joitain muitakin vituttaa, niin se on niiden ongelma. Mä en nää itteeni, eli eipä ole minun ongelmani. Hihi saastutan ympäristöäni rumuudellani :|

Että tällasta merkintää tänään..

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Valapattoja.



Pitäis käydä suihkussa, kattoo kamat kasaan ja noin. Pitäis laittaa hiukset ja miettiä novellisalkkua. Mä en enää ees muuta ajattele kun koulua ja ruokaa. Ei saakeli mun elämästä on tullu köyhää, pitäis taas pitää joku viikonloppu kivasti vapaata ja mennä porukan kanssa riehumaan jonnekin. Tekis hirveesti mieli mennä jonkun kanssa ihan vaan kahville, ihan vaan istuun sinne, ilman että puhuis koulusta tai ruuasta tai asioista mitä pitäis tehdä, koska ne ahdistaa. Ahdistaa niin maan saatanasti.

Pitäis viedä kirjat kirjastoon tänään, samalla reissulla ko äite heittää mut lukiolle. Tai ainakin toivottavasti se heittää, kuolen jos ei heitä. En lähde skopella, en pyörällä enkä kävellen.
Haluisin hengittää normaalisti, mutta mua stressaa. Ja ahdistaa se että istun koko matkan Treelle yksin. Istun yksin ja nojaan otsaa bussin ikkunaan. Ja teatterilla istun yksin, mistä vetoo että porukka jättää jopa yhden penkin tyhjäks mun molemmille puolille. Ja mä muistan kuinka tää kaikki oli joskus sitä mistä mä haaveilin; ettei ois aikaa miettiä ihmissuhteita, ettei ois aikaa tappaa itteensä tunteilla. Että vois vaan hukkua tekemiseen ja pakkoon ja kaikkeen tähän paskaan mitä mun niskaani syydetään just sillon kun mä en tarvii sitä. Mä pysyisin kyllä varmaan hengissä muutenkin. Tai ainkin uskaltaisin villisti arvata pysyväni.

Kello tulee puol kolme. Ja mä kun kuvittelin että mulla ois aikaa kun kerran lähdin koulustaki aikasemmin. Ei, se kaikki aika meni tähän. Tähän, että istuin koneella, kirjotin tänne, katoin wilman ja sähköpostin ja kaikkee. Siihen se aika meni, ja nyt mulla on taas kiire. Ja mä vaan istun tässä ja kirjotan. Mutta ehkä mä voisin laittaa kuvan siitä miltä näytän tänään, jos ehdin ottaan kuvan ennen lähtöö. Jos jaksan. Ja jos saan oikeesti itteni laitettua jonkun näköseks. Ainakin mä aion yrittää kovasti, ehkä. Ehkä.
Ehkä.

tiistai 3. toukokuuta 2011

Sadannes.

Sadas merkintä.

Tekopyhimys.

Pitäis jaksaa painaa. Läksyt. Stepperi. Vatsat. Selät. Lenkki. Kotityöt. Nukkuminen. Valvominen. Elämä. Stressi. Paineet. Painostus. Kipu. Särky. Väsymys. Liikaa.

Iskä menee käymään Kiinassa tässä kuussa. Ne lähtis syksyllä, ja mä oon hukassa. Jos ne lähtee, en tiiä mitä teen. En tiiä mihin joudun, mihin päädyn ja kenen kanssa. Koska en tiiä, en ehkä uskalla toivoo että jotain niin hyvää tapahtuis, että kulta tulis tänne. En jaksa toivoo sitä, se ois jotain ihan liian mahtavaa, eikä sellaset asiat kuulu mun elämääni. Vois kuulua. Ja ehkä tää vois olla sellanen poikkeus tähän onnettomuuksien putkeen. Sovitaanhan niin?

Mun kynnet on kasvanu, mutta maha on taas alkanu pömpöttään. Pitäis saada se pois jotenkin, joten eikun kuluttamaan sitten vaan taas. Ja joo, toisenlaista kuluttamista on kyllä tapahtunu, nimittäin rahaa on menny taas järjettömästi. Mutta saan mä sen kotihommilla aika pian takasinkin. Euraankin pitäis päästä, eli raha tulee taas tarpeeseen, vaihteeks.
Unohdin ottaa aamulla vitamiinit. Jos en ota niitä tänään, oon huomenna kipee. Ehkä oon jo, en tiiä. Mutta mun pitäis ottaa ne joka päivä, koska jos en ota, oon sairaan väsyny, ryytyny ja päätä särkee. Lisäks saan flunssan ihan hemmetisti liian helposti.

Huomenna teatteriin, lähtö lukiolta klo 17:45.
Tiistaina ensi vuoden kurssit opon kanssa klo 9.
Keskiviikkona äikän tukari klo 14.

Siinä välissä on sitten kaikkee muuta, esim. Ikan saapumista ja sukujuhlaa, äitienpäivä ja kotitöitä. Läksyjä. Novellisalkku seuraavan viikon perjantaiks, analyysiin on sentään kaks viikkoo aikaa. Ja mua väsyttää.

Ehkä uskaltaisin laittaa mekon joku päivä. Ehkä.

ps. pitäis kattoo hiuksiin joku malli, äite lupas maksaa kampaajan.

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Fisherman's Friend.



Vappu tuli, vappu oli ja meni. Pe-la.. mitä siitä nyt sanois. Voi olla parempi etten sano siitä mitään, en halua ees ite selvittää sitä millään tapaa. En halua tehdä asialle mitään, koska se on nyt ollutta ja mennyttä sekin. Sen sijaan lauantaina oli jo illasta aivan mahtavaa kun päästiin pois mein talosta. Nauroin taas vatsani kipeeks, tuli syötyä taas aivan jumalattoman paljon. Että mikäs tässä, seuraava mitä odottelen on sukujuhlat seuraavana lauantaina. Äite pyysi Ikan mukaan, se ei oo koskaan pyytäny sinne ketään sellasta "ylimäärästä." Tai no, eihän Ikka olekaan, se on kohta jo sukua.

Mulla särkee päätä, särkee saatanasti. Maha on kipee. Ja mullon ikävä Ikkaa.

ps. mun tekee mieli tupakkaa.

lauantai 30. huhtikuuta 2011

Laita rikki.


Vappu tulee ja mua väsyttää hiukan. Tai no, pitäis lähtee Ellivuoren suuntaan Piatalle kullan kanssa, kyyti vaan on hiukan kadoksissa. Vietin kauan aikaa suihkussa, ja oon juossu ympäri kämppää koko päivän tähän asti. Päätin siis ottaa hetken nyt aikaa ihan vaan kirjottaakseni tänne, vaikka eihän mulla tässä juur mitään muuta ole kun aikaa. Ja pikkusen yksinäisyyttä.

Odotan sitä että lähdetään, tää paikka puuduttaa. Tää paikka, ja tää yksinäisyys. Odotan sitä että pääsee riehumaan ihmisten kanssa, pitään hauskaa ja muutenkin. Sosiaalistuun. Täällä se homma ei oikein toimi, täällä kaikki on omissa oloissaan eikä haluakaan toista lähelleen. Ehkä se on okei. Ehkä siihenkin sitten joskus tottuu.

Siitä on ikuisuus kun oon ollu viimeks tällä aulan koneella tällai. Että oon kirjottanu, tai tehny jotain. Tää on hidas ja paska. Ja mä haluan lukee jotain hyvää kirjaa, hukkua johonkin hetkeks.

Ps. Hauskaa vappua immeisille! Elkää vetäkö överiks ;3

torstai 28. huhtikuuta 2011

Saamattomat kivitettäköön.


Mun vieressä pöydällä on 16 euroo. Kirjahyllyn lasipurkissa yli 20 euroo. Ja mä en muusta puhukaan kun rahasta, tulevaisuudesta, kuntoilusta ja rahasta. Siinä on tiivistettynä mun elämä nyt, mutta voisin sanoo olevani ihan tyytyväinen. Teen kotona töitä hulluna että saisin taattua meille hyvän elämän. Että kaikki ois hyvin ja täydellistä. Opettelen laittaan ruokaa; musta tulee vielä joskus sellanen pullantuoksunen äiti.

FAKE.
Mun tekemää ruoka haukutaan, sitä ei syö kukaan muu kun minä ja äite. Sitä haukutaan, mua haukutaan. Siivoon, mutta en saa tarpeeks siistiä jälkee. En täytä astianpesukonetta tarpeeks täyteen. Laitan sukat vääriin laatikoihin. En pärjää koulussa riittävän hyvin. Oon väsyny, nuutunu ja pahalla tuulella. Mun vaatteita haukutaan. Mun naamasta huomautetaan millon mitäkin fiksua. Mua katsotaan alaspäin missä ikinä mä olenkin. Joo, mä oon sorrettujen puolella. Koska jonkun on oltava sorrettu. Joten te, joita ei sorreta, pyytäisin teiltä hieman kiitollisuutta siitä, ettette te joudu kokemaan näitä asioita. Meitä sorrettuja on paljon, meitä on paljon enemmän kuin teitä joita ei sorreta. Välittäkää, edes hiukan. Tai vaihtakaa paikkaa kanssamme - edes päiväksi.

Iskä lähtee käymään siellä ens kuussa. Se menee oikeesti katsomaan sitä, joten musta tuntuu että tää on todellisempaa kun koskaan. Jopa todellisempaa kun viimeks, vaikka tääkin tuli tosi yllättäen. Toivon tän toteutuvan. Toivon vapautta, toivon tulevaisuutta mulle ja mun kullalle.

Keskustelu ei suju luontevasti. Sen ei kuulu, se ei saa. Eikä se tuu koskaan enää niin sujumaankaan, jos se on musta kiinni. Ja joo, tässä on kaks osapuolta. Joista minä olen se, jolta ei koskaan kysytty mitään... Paskanaama.

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Sinisiä lupauksia.

"Jos tää nyt toteutuu, niin haluaisitko sä lähtee mukaan vai jäädä Suomeen?"

Mun ei tarvinnu ees miettiä, vastasin suoraan että jään. Mun ei tarvii miettiä, mulla on täällä nyt kaikki enkä halua kadottaa yhtään mitään. Jos lähtisin niin kaikki katois. Mutta nyt se on vaan mun perhe joka katoaa, eikä se haitta mua kamalasti. Tai no, onhan tää ollu harkinnassa jo muutamaan kertaan että ne lähtis. Sillon ennen se vaan oli sitäkin että mä oisin myös lähteny. Mutta oon kohta täysikänen joten mä saan päättää, ja mulla on joku pitämässä musta huolta. Se on mun kullallekin valtava luottamuksen osotus mun porukoilta kun ne antaa mun jäädä sen kanssa. Ne luottaa että mut pitää täällä hengissä joku, jokin. Ja se joku on se syy miks jään aina kun on mahdollista. En halua lähtee jos saan pitää sitä edes minuutin pidempään mun lähellä.

Mä olin aika yksinäinen koulussa tänään. Ei se haittaa, oli hyvä päivä. Koko ajan jaksaa vaan sillä että hokee mielessään viikonloppua ja ylihuomista. Se antaa mulle voimia soutaa ja kiinnittää laituriin joka päivä. Käsiin sattuu se soutaminen, mutta se on pakko jaksaa. Pakko, kun on niin paljon mitä odottaa, niin paljon mitä kaivata ja tarvita. Ja oon onnellinen. Tunnustan sen.

En tiedä koska kukakin on lähdössä. En tiedä, mutta annan niiden mennä kun ovat mennäkseen. Ehkä se jopa toteutuu helpommin jos mä en kerran lähde, on firmalla vähemmän ihmisiä elätettävänä. Ehkä voisin jäädä tänne asumaan, ehkä me voitais pitää tätä tönöö pystyssä kaksin kullan kanssa. Ei, nyt mä alan olla taas ihan liian toiveikas tästä kaikesta. Pitäishän ihmisten tietää ettei saa antaa mulle tällasia ajatuksia, putoon syvemmälle. Joka kerta.

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Väärennös.

Mä en tiedä mikä mulla on ollu, kun en oo kirjottanu. Ehkä mulla ei oo ollu aikaa? Ei, ei se siitä johdu. Mulla olis aina aikaa. Olisinhan mä ehtiny, en oo vaan jaksanu. Tuntuu itse asiassa etten oo jaksanu yhtään mitään, mutta ei sekään pidä paikkaansa. Mä oon painanu kouluhommia hiki hatussa, ja kotihommia aika hyvin samalla tahdilla. Tällä viikolla pitäis saada viis hommaa tehtyä niin saisin kympin. Sitten voisin jopa päästä kullan luo parin viikon päästä viikonloppuna. Eikun enhän mä sillon vielä voi, sillon on tori. 14. päivä on tori, ja mun pitäis leipoo sinne myyntiin kaikkee kivaa. Sitten sen jälkeen viikonloppuna voisin päästä kullan kainaloon. Oisin onnellisin.

Kävin lenkillä, kolme kilsaa. Naapurinpoika juoksi vastaan puolessa matkassa ja totes että "tää on vitun hullua". Katsoin sen perään hetken ja nauroin, jatkoin sit matkaa. Se tuli vastaan vielä myöhemminkin, ja vieläkin sen hymystä tulee kiva olo. Se on niitä harvoja ihmisiä jotka hymyilee mulle muuten vaan, sen kummemmin tuntematta mua. Se on hieno ihminen, aina ollu.

Aattelin laittaa johonkin kaupan ilmotustaululle ilmotuksen että voisin hoitaa lapsia koulun jälkeen viikolla. Saisin siitä rahaa sitten, jos meillä on muutto tulossa vuoden päästä. Pitäis koittaa nyt kasata rahaa autoonkin vielä lisäks, ja kaikkeen paskaan, eli kyllä tässä aika paljon hommia täytyy haalia itelleen. Mutta mä haluun että me pärjätään, haluun että mun kullalla on hyvä olla mun kanssa, ja teen kyllä kaikkeni sen eteen, vaikka joskus se kuluttaa mua valtavan paljon. Aivan valtavan paljon.

Pääsiäisloma oli aivan ihana. Kulta oli mun kainalossa koko ajan, enkä ois millään halunnu päästää sitä silmistäni hetkekskään. Sen vieressä nukkumiseen tottu, ja nyt joutuu nukkuun yksin taas tossa valtamerisängyssä. Niin orpo olo, mutta onneks perjantai on jo pian, saan sen taas viereeni. Ja lauantaina porukalla riehumaan, odotan sitäkin. Itse asiassa musta alkaa tuntua että kaikki menis nyt putkeen ihan kiitettävästi. Mahtava fiilis.. mahtavia ihmisiä ympärillä. Ei paljon, mutta laatu onkin ihan priimaa!

lauantai 23. huhtikuuta 2011

Rarara.

Kulta kainalossa maanantaihin asti.
Me iz happy today ♥

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Rakastaisitko?

Rakastaisitko jos
hiukseni olisivat lyhyet ja mustat?
Rakastaisitko jos
kasvoni olisivat vääntyneet ja rumat?

Rakastaisitko jos
olisin silti aina
sisältä sama?

150 vatsalihasta päivässä, ja lisäks 50 kummallekin sivulle. Saman verran selkälihaksia. Ehkä joskus tuun saavuttaan jotain jos oikein kovasti yritän. Ehkä sitten joskus, mutta se on varmaa, että oon valmis uhraamaan elämäni jonkun toisen unelmien puolesta. En tiedä tekeekö se mua onnelliseks - tuskin - mutta se tekee sen toisen onnelliseks. Se on kaikki mitä mä haluan.

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Forget it.



Joskus haluis että tässä ois joku ihminen, jota vois halata ihan hiljaa. Ihan vaan halata, ilman että se pyristelis pois. Että sitä vasten sais itkee ja olla, ilman että se koko ajan puhuis ja kyselis että mikä on. Ihan vaan sellanen ihminen joka antais mun olla siinä, ihan hiljaa. Koska sitten mä oisin yksin, mutten yksinäinen, ja sitä mä haluisin nyt enemmän kun mitään. Mutta mulla ei oo sellasta ihmistä. Ja mun silmät sumenee taas jostain turhasta itkusta, en ees tiedä mistä sekin on lähtösin. En tiedä miks mun on niin paha olla.

Mä haluisin olla hiljaa ihmisille, mutta huutaa. Ihan vaan huutaa kaiken ulos, pois. Jotenkin. Tavallaan houkuttais laskee pahaa verta ulos, mutta ei se oo koskaan auttanu. Enkä mä usko enää ketään. Enkä mä usko enää mitään. Siltä musta nyt tuntuu. Siltä ettei kannata odottaa, suunnitella tai mitään. Eikä kannata luvata mitään, koska lupaukset ei kestä. Ja suunnitelmat romahtaa ja kariutuu.

Päivemmällä mä olin vielä varma siitä mihin lähden lukion jälkeen. Mä aattelin että ehkä mua seurattais vaikka maailman ääriin, mut sit sitä vaan putoo takas maanpinnalle ja tajuaa, että ei mun kanssa lähtis kukaan. Että mä menisin yksin, ilman ketään. Aina vaan.

Pidän kiinni siitä ajatuksesta että ihmisiä on tuolla jossain. Joo, onhan niitä. Ei yhtäkään täällä. Siks mä lakkaan nyt odottamasta, lakkaan odottamasta kaikkee.
Enkä halua että multa kysytään mitään.
Koska en halua antaa kenellekään lupaa mihinkään, en ääneen. Koska on olemassa niin paljon asioita mistä ei sais kysyä lupaa. Enkä mä edes tiedä mitä helvettiä mä jauhan.

Mun pitäis mennä laittaan ruokaa. Mulle sanotaan että mua kaivataan, mulle sanotaan että mulle soitetaan. Mutta kun soitetaan, niin ollaan joko kännissä kaveriporukassa, tai selvinäpäin kaveriporukassa. Ja missä mä sillon olen? Kotona yksin. Ja mä alan luovuttaa. Ja joo, mä myönnän. Mä oon vitun kateellinen niille joilla on kavereita. Oon vitun kateellinen niille joilla on ihmisiä ja elämä ja kaikkee. Oon kateellinen niille jotka osaa pitää itestään kiinni, koska mun ote lipsuu taas.On lipsunu jo vähän aikaa.

Mun rystyset syyhyää, koko iho syyhyää. Se huutaa kipua, se huutaa viiltoja. Ja mä niin haluisin tehä niin taas, haluaisin todella. Mutta mä tiiän mitä siitä seurais. Ne veis mut pois. Tällä kertaa ne veis mut oikeesti pois.
Mut sit mä mietin...
... että ehkei se oikeesti oiskaan niin paha.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

week-END.

Tein sämpylöitä ja nyt pitäis tehä läksyjä. Mutta mä en nyt jaksa, tuli aikaa tehdä niitä viikonloppuna. Periaatteessa voisin siis mennä lauantaina harkkoihin ja perjantaina kahvittaan, ellei äite sitten saa lippuja Tampereelle.

Kirjottamisen salkkua pitäis tehä, ja kirjottaa Pietan kirjaankin. Viikonloppuna ehtii. Ja kattoo miten pääsiäisloma menee, ehkä mä kerkeen sillonkin tekeen kaikkee rästiinjäänyttä. Tai sitten ihan vaan jotain, sittenhän sen näkee. En jaksa suunnitella, en halua suunnitella.

Optimism is ok. It's just so fucking unrealistic.

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Tänään on tällainen päivä.

Perjantai. VOI. VITUN. PARASTA. Okei, kiitän porukkaa näin ensinnäkin, kiitän valtavan paljon ja haluun ottaa joskus uusiks. Aika hemmetin hyvä meno ja mulla oli kivaa, parasta koskaan. Tuntu että kaikki ois ollu hyvin koko maailmassa, ja aika paha... mutta mä voisin olla sellasella fiiliksellä koko ajan.

Kohta on tulossa viikonloppu, Ikka tulee tänne. Pääsiäisenä mä meen sen luo, ja vapusta ei oikein tiiä vielä mitään. Mutta mulla on rahaa, oon rich bitch. Ja voisin vaikka taas hengittää.

Mulla oli ihan oikeetakin asiaa, mutta se unohtu. Haluisin leipoo. Se tais olla se mun asiani...

torstai 7. huhtikuuta 2011

Ehkä tänään.

Mä meen vasta kymmeneen kouluun, mutta oon hereillä jo nyt. En jaksa lähtee aikasemmin, soitan kyytiä joskus myöhemmin sitten. Ehkä yhdeksän aikaan, sitten kun jaksan. Jos jaksan, olo on kummallisen painava. Ihan hassu. Mutta en oikeestaan jaksa nyt vaivata sillä päätäni, tästä päivästä tulee ehkä upeinta. Ainakin mä kovasti toivon niin.

Mulla on vaan uskontoo ja äikkää tänään. Sen jälkeen heitän koulukamat äitelle ja lähdetään bussille. Mä koitan hengittää. Koitan tosissani.

Mä en tiedä mitä mä laittaisin tänään päälle. Tavallaan tekis mieli vetästä noi goottihousut tosta nojatuolin selkämykseltä, mutta tavallaan tekis mieli laittaa jotain ilosempaa. Niinkun noi vihreet. Ja nyt kun mä tarkemmin sitä mietin, mä taidan ne laittaakkin. En sitten vaan tiiä minkä hupparin vedän, kai tän mustan vaan. Ja musta toppi. Ja violetit villasukat. Ja tennarit. Sit mä oon valmis ja voin soittaa jos joku heittäis mua kouluun. Sitten mä pääsen pois täältä. Hienoa.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

All my glory.

Nyt ei oo kuvaa tässä, mutta mä ajattelin kirjottaa uuden hahmon. Taas vaihteeks. Ja ootan perjantaita, se tulee ylihuomenna. Mulla ei ole ruottin tilalla mitään, ne on hyppyjä. Se tarkottaa että tiistaina ja perjantaina mulla alkaa koulu vasta kymmeneltä. Sekin käy mulle oikein hyvin, saan nukkua hiukan pidempään. Tai vaihtoehtosesti mennä koululle dataamaan tai lukemaan. Veikkaan että painelen koululle, koska muuten unohdun aivan varmasti himaan. Eipä siinä mitään, ei se mua haittais sinänsä.

Me saatiin teatteriin puuttuvaan rooliin ihminen, oon onnellinen. Mä oon niin ilonen jos tää saadaan toimiin, jos tästä tulee jotain. Pitäis opetella yks tanssi sitä varten, ja replat myös. Tosin replat on jo yllättävän hyvin päässä, en ollu ees tajunnu kuinka ne oli menny. Sitä se teettää kun omistaa plarin, niin ei malta laskee siitä irti millään ilveellä. Okei, nyt menee kumminki hyvin. Perjantai-sunnuntai ei tarvii olla yksin, ja harkat on sunnuntaina sillai myöhään ettei tarvii herätä niin aikasin ja lähtee kamalalla kiireellä.

Mutta mutta, minä painun seikkailemaan websin maailmaan ja alan värkätä uudelle hahmolle kotia.

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Katoamus.

Mua väsyttää, mutta mä en aio mennä nukkuun. Ikka soittaa mulle vielä, ja mun pitää opetella hengittään. Mun pitää rauhottua taas hiukan, ennen kun voin sanoo olevani elossa. Mutta mä uskon että vielä joskus. Ehkä sitten torstaista eteenpäin, ja kun tulee viikonloppu. Kun tapahtuu kaikkee mikä saa mut tunteen itteni eläväks. Niin sitten hengitän automaattisesti. Se käy mulle oikein hyvin.

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Piruja ja perkeleitä.

*BANG* problem solved.


This is what I'm afraid of.


And it happens every day
from Monday to Friday
and it may have a break when it's weekend.
But my brainz are still awake.
Shit.