Todellisuudesta toiseen.

Mä kirjotan nyt, vaikka mulla ei ole mitään selkeetä ajatusta siitä mitä kirjoittaisin. Ei mitään ajatusta mitä asiaa mulla vois olla maailmalle. Mun ajatukset ei oo niin sekasin, että mun tarvis kirjottaa niitä selkeemmiks. Silti mä kirjotan, koska tuntuu siltä. Tuntuu siltä että pitää kirjottaa, mutta ei vihkoon nyt. Ei runoja, ei kirjeitä veljelle jota ei enää ole, ei kirjeitä kenellekään tänään. Ehkä huomenna sitten, tai ylihuomenna. Ei tekstiviestejä joita en koskaan lähetä, ei uusia hahmoja. Ei uutta ikävää paperille tänään.

Ei kenenkään häirintää tänään chatin kautta, ei ehkä sähköpostiakaan. Miks sitten blogi? Mä en tiedä, en osaa sanoa. Mitä mä ylipäätään tiedän tänään? Sen että mä en oo yksin. Vaikka siltä tuntuukin.

Mä haluisin huutaa, huutaa helvetin kovaa ja vaan huutaa kaiken ulos. Mä en tiedä minkä mä haluun ulos, mutta huutaa haluan. Kaiken pahan karkottaa sillä rääkyvällä äänellä joka musta lähtee. Se ei oo kaunis ääni, ei oo koskaan ollutkaa. Mun ääni ei voi olla kaunis, mitään kaunista ei muhun ole luotu, vaikka joku niin sanookin. Ehkä siihen vaan tarvitaan oikeenlaiset silmät. Mä nään kauneuden vaan mustelmissa ja ihon läpi paistavissa luissa. Puremajäljissä ja väsyneissä silmissä. Kärsimystä, se on mussa mun mielestä kaunista. Eli ehkä mussa sittenki on jotain minkä mäkin hyväksyn.

"The best thing about me is you."

Mun suussa maistuu veri.

"And I find it kinda funny
I find it kinda sad
The dreams in which I'm dying
are the best I've ever had."

Tänään on hassu päivä. Tänään on painava päivä.