9000 sanaa.

Se kuulostaa aika paljolta kun sanotaan että sanoja pitää olla 9000. Se on melkein 10 000. Ja siitä tulee mieleen 100 000. Mutta ei se oikeesti oo niin paljon. Pitää vaan tietää mistä kirjottaa, pitää olla idea, ajatus siitä mistä alkaa, mihin päätyy ja mihin se kaikki loppuu. Pitää olla pieni suunnitelma minne on menossa. Ei sanasta sanaan, jotain spontaania pitää kaikessa olla. Mutta suunta. Suunta on tärkee.

Kuolema on pysäyttävä juttu. Saattaa tietää että ihminen on sairas, tietää sen ja tietää senkin että se tulee kuoleen. Mutta sitten kun se tapahtuu, se pysäyttää. Hetken aikaa haukkoo henkeensä ja miettii. Kyyneleitä ei sais näyttää, mutta ne ei voi olla tulemattakaan. Silti tietää että ite selviää siitä tiedosta. Selviää, ja voi jatkaa omaa elämäänsä. Se on kaikkein surullisinta.

Ikävä on kummallinen asia. Herää aamulla jonkun vierestä, ja hymyilee, mutta sillon on jo valmiiks ikävä kun tietää että sen jonkun on pian lähdettävä. Ettei ehkä nää sitä taas pitkään aikaan. Jossain takaraivossa pieni ääni yrittää huutaa että siitäkin selviää. Sillä hetkellä kun on todellinen ikävä se pieni ääni kuitenkin jää peittoon aika lahjakkaasti. Ehkä jopa turhankin hyvin tässä asiassa. Mutta se ei sais.

Päätöksenteko on oikeestaan tosi helppoo. Vaikeeta on pitää päätöksestä kiinni. Jos mä päätän etten syö mun kynsiä, se on vaikeeta toteuttaa sitä päätöstä. Jos mä päätän lähtee kahden vuoden päästä, voi olla vaikeeta laittaa säästöön niin paljon rahaa että pääsis lähteen. Ehkä jossain vaiheessa alkaa epäröidä, miettiä onko siinä mitään järkee. Mutta sitten on kumminkin niitä jotka rohkasee ja saa jatkaan. Uskoon siihen.

Miksei jokanen ihminen voi olla tyytyväinen itseensä? Ehkä jotakuta on joskus kielletty olemasta oma itsensä. Se on omaksunu sen tyylin, tavat ja kaiken. Mutta jossain sisällä se on joku ihan muu. Ehkä se on itekkin kadottanu jo sen mikä se oli kauan sitten, mutta se pieni osa saa ihmisen inhoon itseensä. Se pieni poika tytön pään sisällä ei anna tytön olla tyytyväinen itseensä röyhelömekossa, hiukset palmikoilla. Ei se tyttö halunnu olla tyttö.

Miks ihminen lakkaa leikkimästä kun se pääsee tiettyyn ikään? Pehmolelut raivataan nurkkaan, ja on "noloo" leikkiä heppatallia kesällä ja juosta ympäri pihaa maiskutellen huulia. On "tylsää" pukee barbeja, jotka kuitenkin on niin jumalattoman kauniita, ettei niitä pienenä malttanu laskee käsistään. Miks ihminen kasvaa sillai? Miks ne barbit haudataan sängyn alle tai varastoon, ja unohdetaan sinne. Niiden hiukset rastottuu, ja kasvot hapertuu.

Pienille lapsille opetetaan että punanen on tyttöjen väri, ja sininen poikien. Mä en oo koskaan ymmärtäny sitä, enkä tuu koskaan ymmärtään. On olemassa tyttöjä joiden lempiväri on sininen, ja poikia joiden punanen. Onko siinä sitten jotain väärää? Tekeekö se ihmisestä jotenkin vinksahtaneen, epänormaalin? Onko tyttö sairas mieleltään jos se haluaa siniset housut ja kauluspaidan viimesenä hoitopäivänä?  Joku löi lastaan siitä hyvästä.

Mä rakastan lukemista. Rakastan tekstiä sen kaikissa muodoissa, kaikessa on jotain mielenkiintosta jos se on kirjotettu. Aina parempi jos se on paperilla, eikä näytöllä. Aina parempi jos ne tekstit löytyy kirjastosta; pitää lähtee kotoo ihmisten ilmoille. Sivujen kahina ja askelten kaiku on maailman lohduttavimmat äänet. Rakkaan kuiskauksen lisäksi, tietenkin. Ja niitä ääniä pitäisi arvostaa, kun joku ne vielä voi kuulla.

Painajaisten pelko perustuu siihen, että niiden pelätään toteutuvan. Unet kirjastoon hirttäytyneestä pojasta voi hyvin tarkottaa että joku hirttäytyy. Tai että joku on tehny niin. Se pelko että niin kävis, se ajaa ihmiset epätoivoon eikä anna nukkua. Ihmismieli toimii hassulla tavalla tässäkin asiassa, ja jokaisella hiukan eri tavalla. Ehkä meidän pitäis todella olla siitä kiitollisia. Kuka muukaan sais meidän päähän taottua järkee, kun toinen ihminen?