"Olenhan minä olemassa?"

Mä oon kulumassa taas aika lahjakkaasti puhki. Henkisesti.

Kuinkahan kauan mä itkin eilen? Aika kauan. Mut onneks mulla on äite, onneks se asuu täällä, vaikkei se musta sillai välitä. Mä puhuin sille, koska ei tässä ollu ketään muutakaan. Mä mietin kenelle oisin voinu soittaa, mutta mulle ei oikeesti tullu mieleen ketään. Selailin numeroita, ja pysähdyin hetkeks D:n kohdalle. Poistin sen, ja jatkoin matkaa. P, R, I... kenellekään mä en soittanu. Mä vaan olin ihan hiljaa pitkän aikaa, ennen kun sain aikaseks mennä alakertaan. Enkä mäkään silti saanu äitelle sanottua totuuksia. Mut potkittais ulos. Jos mä oisin sanonu miettiväni kuolemaa, se ois huutanu tai nauranu.

Mä koitan epätoivosesti roikkua kiinni suunnitelmissa joihin on matkaa monta vuotta. Mä roikun kiinni vaikken usko mihinkään niistä. En ees tiedä onko mua sillon enää. Mutta kaikkien muiden elämä jatkuu, sen mä tiiän, oon varma siitä.

Haluisin ratsastaa. Haluisin niin paljon taas hevosen selkään, mutta äite ajattelee et pelkään hevosia. Mä en oo koskaan pelänny hevosia, mä aloin vihaan niitä kun mua kiellettiin ratsastamasta. Tai en mä usko että oon missään vaiheessa oikeesti vihannu, ikävä vaan on ollu niin valtava etten oo menny tallille, en oo menny selkään tai mitään. Mun oma hento selkäni ei kestäis varmaan ees yhtä tuntia, ja kun sanon siitä, mut leimataan pelkuriks. Mitähän äite sanois jos ratsastaisin, ja mun selkä menis lopullisesti? Se naurattais mua, se naurattais niin saatanan paljon.

Meillä on särkylääkkeet loppu, ja mä oon yksin kotona. Mä ajattelen samoja asioita kun aina kun oon yksin, kelaan samoja suunnitelmia, katselen arpia ja muutenkin hukun omiin ajatuksiini. Lähinnä mä mietin viime vuotta. Sitä että ehkä mun tila on oikeesti menny vaan pahemmaks, mutta en puhu siitä. Oon hiljaa siitä, ja kun valot sammuu ja muu talo nukkuu, niin itken vasta sitten. Jos itken.

En tiiä miks kirjotan näistä tänne, tää ei selkeytä mun ajatuksiani millään tasolla, vaikka ennen se on tehny niin. Aina ennen mä oon saanu omista ajatuksistani kiinni kirjottamalla, mutta nyt tää kaikki vaan karkaa jonnekin ulottumattomiin. Ehkä se on vaan sitä että en haluis olla yksin. Tai tuntee itteeni yksinäiseks. Tai sitten odotan vaan viestiä jostain, joltain.
Joskus.