Juokse hitaammin.

Mä mietin että mihinhän mä enää puran tuntojani. Mä kirjotan blogiin. Mä oon lakannu melkein kokonaan vuodattamasta murheitani ihmisille, mä kirjotan aika lailla kaiken tänne. Jotkut asiat mä säästän ihan itelleni, käsiteltäväks oman pienen pääni sisällä. Mutta enimmäkseen kaiken voi vaan lukee täältä. Mut oppis jopa tunteen aika hyvin jos lukis näitä, ja jos jaksais miettiä ja edes yrittää ymmärtää. Kovin moni tuskin siihen ryhtyy, netti on täynnä blogeja, täyttä kaikkee muutakin ja aina vaan järjettömämpää paskaa kun tämä. Silti mä välillä toivon että joku lukis tätä. Tai no, onhan mulla noi katsojamäärät aika huikeet, mutta harvemmin kukaan kommentoi, harvemmin mä saan mistään tietää jos joku on oikeesti lukenu täältä jotain. Ettei oo vaan käyny vilkaseen ja todennu että turha. No niin, enhän mä tätä oikeestaan ihmisiä varten sillai kirjota, mutta mä oon muutaman kysymyksenki esittäny lukijoille ja noin. Ja oon mä kysyny ihmisiltä oikeestikkin. Mä alan olla siinä pisteessä että ois varmaan aika antaa periks ja poistaa tää.

Mä oon alkanu kamalasti pelkään epäonnistumisia ja menetyksiä. Pelkään että joku katuu aina ajoittain, kun oon niin vittumainen kaikkia kohtaan. Oon hiljaa, ja vaan itken. En oikeesti tiedä mitä muuta mä teen kun itken. Illallakin aina kun laitan kännykän pois, se tippa vaan tulee. Se tuli tänään aamulla bussissa, ja bussissa koulun jälkeen. Se meinas tulla kun olin pikkusiskon kanssa syömässä. Se itku meinaa tulla nytkin, enkä mä voi käsittää miks. Oonko mä oikeesti ihmisenä niin saatanan epäonnistunu että musta on tullu näin herkkä? Mä ihan totta tarviin jonkun joka saa mut jatkaan hengittämistä, jonkun joka saa mun keuhkot toimiin. Mä en osaa enää ees hengittää itse, ajatella itse. Kaikki sattuu ja kaikki ahdistaa. Mä en jaksais ees nähdä ihmisiä, haluisin olla yksin, mutta mun on revittävä itteni jonnekin aina, en saa erakoitua. Mä en saa erakoitua niinkun mä tein kesällä. Mä oon nyt jo menettämässä kaikki. Itseni ehkä kaikkein eniten.

Mun tekee mieli tarinoida, mutta turhaa kysyä keneltäkään aiheita. Mä en osaa jatkaa Mökönä-kirjaa. Enkä mä kyllä oikeestaan edes halua. Mä en halua, mä en jaksa, mä en halua, enkä mä kykene. Enkä mä halua. Mä en halua mitään, mä oon tyhjä. Mä koitan epätoivosesti roikkua kiinni joissain suunnitelmissa, ja todellisuus tuhoo aina nekin. Mä roikun kiinni viikonlopuissa, mä roikun kiinni kesänlopussa, mä roikun kiinni. Ja samalla musta tuntuu että mä oon vaan narunjatkeena. Ja itse asiassa... se ois just se paikka missä mä haluaisin olla.