Valettuna betoniin.

Joskus mä mietin miten toisin asiat vois olla, jos nää täällä näkis yhtään mitään. Joskus mä ajattelen, miten muhun mahdettais suhtautua jos ne tietäis musta jotain, mitä tahansa. Miten siihen ihmiseen suhtauduttais, joka joka ilta miettii miltä tuntuu kuolla? Miten siihen mahdettais katsoo. Ja sitten mä tiedän taas, ettei niiden kuulu nähdä mitään. Vielä vähemmän kun tätä, mä kestäisin niitä sääliviä katseita. Vielä vähemmän kun tätä, mä kestäisin sitä naurua joka siitä tulis. Niitä sanoja, sitä kuinka säälittävä paskakasa mä olen. Ei, ehkä mä kestäisin jopa sitä paremmin. Ainakin mä viimevuonna kestin paremmin. Tai sitten mä oon pehmenny. Ja se taas saa mut miettiin että ehkä pitäis kivettyä taas. Kivettyä, ja päälle metrien jääkerros. Oon itse asiassa miettiny sitäkin paljon, mutta se sattuis vaan niihin jotka pitää sen tulen mun sisällä palamassa. Siihen yhteen. Joten mun on vaan kärsittävä, mun on vaan oltava täällä, tällasena. Itku kurkussa joka helvetin aamu, aina iltaan asti. Mutta hymyillä mä en enää jaksa. Enkä kuunnella noita valheita mitä jotkut syytää mun suuntaani jatkuvasti. Niinkö heikolta mä näytän? Niinkö heikolta, että uskoisin jokasta joka mulle jotain tulee sanomaan? Ketähän mä enää taidan edes uskoo.. Yhteen tai kahteen, itseeni en lainkaan.

Mä haluaisin tappaa ne kaikki. Jokasen mun pään sisällä vallitsevan äänen. Sen kaiken sekasorron, sodan, kaaoksen. Jokaisen niistä jotka sitä aiheuttaa. Joskus tuntuu että ois helpompi repiä pää irti, kun taistella niitä vastaan. Mutta mä en silti tee niin, vaikka mieli tekis. Haluis vaan takoo päätä seinään ja huutaa niin että niiden äänet peittyis, mutta ei ne peity. Koska sen omankin äänen olis tultava sisältäpäin. Ja mä yritän huutaa sisäänpäin, yritän saada mun oman äänen kaikuun mun pääkopassani; huonoin tuloksin. Niiden ääni yltää aina mun ylitseni, enkä mä saa nukuttuakaan ellei joku/jokin vie niitä ääniä pois. Ja sillon kun nukun mun sängyssä yksin, on vaan yks olento joka ne äänet vois poistaa. Yks, joka ei antais mun nähdä painajaisia, joka antais mulle hetken unohduksen, rauhan ja hiljaisuuden. Ja uskon että se antaisi mun aamulla herätä omana itsenäni. Mutta ei, mä en ole saanut lupaa uneen, joten en nuku. Niinkun en viimeyönäkään.
Tunnit kulu puristaen kännykkää kourassa ja miettien kenelle laittais viestiä. Aamuyöllä. En mä sitten halunnu häiritä kenenkään unta, nehän on vaan ääniä, kyllä ne hiljenee. Kyllä mä ennenpitkää nukahdan. Mutta se olikin vaan toinen uneton, levoton yö. Enkä mä uskaltanu laittaa silmiäni kiinni, koska mä pelkäsin. "Oman kullan kuvia". Voi joo, onhan ne niitä. Täsmälleen niitä, mutta mä en voi vaikuttaa millä tavalla mä niitä kuvia näen. Eikä ne oo yhtään kauniita, sen mä vaan sanon. Ei yhtään.

ps. Vasta ensimmäinen teksti tänään.