Jokasen iskun mä tunnen, ja otan ne vastaan. Isku toisensa jälkeen osuu muhun, mua revitään kappaleiksi. Vaikkei ei tietenkään oikeesti. Mun toista puoliskoa paiskotaan, ja mä rakastan tätä tunnetta. Mä rakastan tätä kipua jonka mä tunnen oikeesti itsessäni, rakastan sitä kun me molemmat kärsitään. Vihaan sitä olentoo mun sisällä. Vihaan. Ja rakastan järjettömän paljon. Ja suunnittelen sen murhaa. Mutta se olikin vaikee pitää kuolleena. Vaikeempi kun kuvittelinkaan.
Nauroin viikonloppuna paljon. Isä sano että me mentäis tänään syömään kun äite tulee töistä. Mä en usko sitä, en oota että me mentäis mihinkään. Mutta ainakin se vaivautu vihdoin oleen se joka ensimmäisenä ehdottaa jotain tollasta tekemistä. Mun pitäis tehdä kotihommiakin, mä pelaan. Omalla hengelläni, ja parilla muullakin. Se on hauskaa. Se on mun mielestä niin helvetin hauskaa. Mutta ei mua ahdista.
Mulla on hauskaa ja mun pää on sekasin. Osa ajatuksista on mun, osa sen. Osa mun liikkeistä on mun, osa sen. Mutta tällä hetkellä mun kaikki kipu on siltä peräisin. Nautin tästä, oikeesti. Mä halusin haastaa riitaa.
Me haluttiin haastaa riitaa ja mehän haastettiin. Ja se puree mua se saatanan paskanaama puree mua käsivarteen ja repii ja raastaa ja lyö ja mä kostan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro minulle tarina
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.