Hetki pieni.

Mä kirjotin pätkän, ja pyyhin sen pois. Mä en tiedä mitä haluisin sanoo, mitä pitäis sanoo. Mitä edes voisin sanoo. Mun pää lyö tyhjää nyt pahemmin kun varmaan koskaan aikasemmin, ja uskokaa pois, mun päässä on ollu aika paljon tyhjää aikasemmassa elämässä. Ehkä jopa ihan liikaa, mutta tää on erilaista tyhjyyttä. Onttoo, pahaa tyhjyyttä. Sellasta tyhjyyttä mikä tulee kun on kokonaan yksin, kun ei oo ketään. En tiiä miks mulla on tää tyhjyys täällä, koska enhän mä yksin ole, en koskaan ihan yksin. Silti on sellanen olo että joku on repiny ulos jotain sellasta mitä tarvisin hengittääkseni. Mut mä taisin unohtaa miten sekin tapahtuu.

Valvoin koko yön, vaikka väsytti kamalasti. Mitä mä sitten mietin? Sitä miten rakkautta voi teeskennellä. Ja sitä miten äidin pitäis rakastaa lastaan ja pitää huolta. Sitä mistä sen korvaavan äidillisen rakkauden löytää jos sitä ei kotona saa. Niitä asioita mä mietin, ja tulin siihen tulokseen että haluan vetää pääni täyteen, haluun riehua porukassa ja unohtaa elämän sen porukan ulkopuolella. Niin mä haluaisin tehdä, edes pienen hetken. Ja oishan mulla sellasia ihmisiä, mulla on aina ihmisiä. Vaikka en mä usko että ne uhrais hetkeekään jostain rakentavasta tekemisestä mulle. Ainakaan suurin osa ei uhrais, kaks ehkä.

En jaksais kuunnella valheita. Oon kyllästyny kun eräs hokee kuinka voin luottaa, kuinka sille voi aina puhua ja se kuuntelee. Oon kyllästyny siihen, enkä todellakaan aio luottaa siihen tippaakaan. En vielä, enkä varmaan koskaan tule luottamaankaan. Se lupailee asioita vaikkei tiedä musta mitään, eikä sen ole hyvä tietääkään. Sen yksinäisyys vie sen epätoivoon, ja se kuvittelee että mä voisin välittää siitä. Mutta mun pienessä päässäni ja tunteita käsittelevässä aivolohkossa ei oo enää tilaa sille. Siellä on jo kaikki tärkeet. Sydämessä sitten onkin enemmän tilaa, siellä on kaikki tärkeet joista en koskaan päästä irti. Siellä ei oo niin paljon ihmisiä, enkä mä usko että otan sinne vähään aikaan ketään enempää. Siellä on riittävästi porukkaa just nyt.

Mä luulin että mun päässä olis ollu tyhjää, mutta kuten tavallista blogi toi taas esiin asioita joiden olemassaolosta mulla ei ollu tietookaan. Toisinaan tosin ihmisetkin saa ne asiat ulos, niinkun äsken.

En jaksa olla koulussa. Vihaan tätä paikkaa, vihaan näitä ihmisiä ja näitä asioita joita en osaa. Vihaan tätä koko päiväistä koneella istumista, vihaan sitä kun pitää tapittaa näyttöö koko päivä. Vihaan tätä kellarikerrosta jossa ei oo ikkunoita, ja luokat on täynnä tietokoneita. Vihaan olla täällä ihmisten keskellä ja yksin. Vihaan vihaan, mutta oikeesti en vihaa mitään äsken luettelemistani asioista. Inhoon ihmisiä. Vihaan itseeni. Nää ihmiset on niin vastenmielisiä, enkä jaksais katsella niiden naamoja. En jaksa ees hymyillä tänään, en jaksa ottaa vastaan sitä paskaa mitä ne puhuu. Eikä ne edes tunne mua. Joku muu ehkä ottais niiden heittämät asiat huumorilla, mutta en mä. Mä en ole hauska ihminen, mua ei naurata tänään. Haluisin olla vaan hiljaa ja kuulematta niiden ääniä, haluisin olla kotona. Istua sohvalla ja ehkä kattoo leffaa tai jotain. Jotain muuta. JOTAIN.

Miks se aina menee niin, että ihmisen on lopulta pelastettava aina itse itsensä? Miksei kukaan voi vaan tulla ja kiskoo sieltä pohjalta pois, jos itse ei jaksa yrittää? Koska mä en jaksa nyt. Ja mä voisin antaa itseni ihan vaan pudota. Koska kaikki on kohta samanlaista kun viime vuonna.