Ketunkoloja.

Mä piirstin yöllä pitkästä aikaa. Paljon, tosin en mitenkään hyvänlaatusia. Kunhan piirsin ja mietin meikkejä. Pitkästä aikaa sellanen inspiraatio jota oon jahdannu viimesen vuoden ajan. Ja sitten illalla se ilmesty, hiipi salaa mun sängyn alta, tarras mua hiuksista ja repi mut ylös siitä. Ensin mä pelästyin sitä hiukan, koska mun inspiraation kasvot ei oo mitenkään kauniit - ja mä olin jo unohtanu miltä se näyttää. Lisäks sen henki haisee samalta kun koiralla joka on repiny jotain elävää tai vähemmän elävää kappaleiks. Sen suupielissä oli verta, ja sen silmät oli valkoset. Itse asiassa mä en ole yhtään varma oliko se mun inspiraatio, vai joku ihan muu... Mutta mä todella toivon että se oli mun inspiraatio, koska jos se ei ollu, niin mä olen seuraava joka revitään kappaleiksi. Silti se muistutti mun painajaisistani niin vahvasti, että mun oli pakko piirtää. Se muistutti mun ikävästäni.

Sunnuntaina tai eilen ei tullu viestiä. Mulle on suututtu pahasti, suututtu siitä etten rakasta. Mutta mä tavallaan en jaksa edes välittää, vaikka sitten näinkin kummaa unta kun mun inspiraationi oli hukkunut taas jonnekin piiloon, omiin punaisiin varjoihinsa. Mä saan ehkä taas odottaa sitä toisen pienen ikuisuuden.

Mun tekee mieli tilata meikkejä taas. Heitin kaiken joskus kauan sitten pois, kun kuvittelin etten pysty siihen. Joku joskus imi musta kaiken voiman kaikesta. Mutta nyt musta tuntuu että mä pystyisin taas maskeeraamaan, nyt musta tuntuu että se koulukin olis joskus hieno. Mun pää pursuaa taas ideoita niin paljon, etten halua huomenna mennä kouluun. Haluan jäädä piirtään ja kokeileen. Haluan laittaa mun hiukset ja meikata yliampuen, haluan haluan. Mutta kun en saa, taaskaan.

Mä lakkasin mun kynnet läpinäkyvällä lakalla. Mä aion kasvattaa mun kynnet ja olla ihan erilainen sitten kun meen ens jouluna takaisin. Haluun kävellä sen ohi, ihan vaan kävellä ja viimesenä päivänä ehkä kattoo silmiin ja hymyillä. Mutta siinä kaikki, sen enempää mä en siltä halua, ehkä vaan sen viimesen hymyn sitten. Miksei mulla voi koskaan olla hyvä? Miks mun tarvii aina vaan haaveilla jostain 100 000 mailin päässä olevasta. Mutta ei, en mä haaveile. Ehkä mä vaan jossittelen taas, vaikka oon onnellinen näin. Mistähän mä sain edes päähäni ton muuttumisidean?
Ehkä mä tarviin sitä muuttumista, ihan vaan itseni takia. Ihan vaan sen takia etten kestä katsoo itseeni näin. Ja mä todella aion kasvattaa mun hiukset. Ehkä typeryyden multihuipentuma.

Haluisin jaksaa panostaa.
Haluisin olla riittävä.
Ja jos mä voisin olla tuottamatta pettymyksiä, mä tekisin niin.