Pienistä hetkistä.

Muutamasta pienestä sanasta voi oikeesti tajuta kuinka yksinäinen on. Mä tiiän että mulla on ihmisiä. MÄ EN VAIN NÄE NIITÄ. Onhan mulla kaikkee, mä suunnittelen ja pidän kiinni. Aina ihmisellä on jotain. Vai onko oikeesti? Mulla on kavereita; vaan ei aikaa nähdä niitä. Mulla on suunnitelmia; vaan ei ikää tai rahaa toteuttaa niitä. Lisäks mä oon kaukana kaikista, mä asun ihan liian kaukana. Ei mua kukaan enää tunne, hyvä jos tunnistaa pärstän kun kävelee vastaan. En mä näe ihmisiä, eikä ihmiset näe mua. Ei oo aikaa, ei oo rahaa. NE ON TEKOSYITÄ. Olis mulla aikaa. Olis rahaakin. Mut se tarkottais että JOSTAIN PITÄIS LUOPUA.

Oispa mullakin bileet. Tai edes joku jonka kanssa bilettää. Nupit kaakkoon ja unohtaa todellisuus. Paskanmarjat sanon minä. Veri vie voiton. Verta ja bassojytinää. Kännykkä pois päältä. Ihan kun viime vuonna. Ehkä mulla on vähän ikävä viime vuotta. Mulla oli sillon aikaa. Ja mut tunnettiin KAIKKIALLA.

Kunpa tää ois vaan ohimenevää. Ei tää ole. Eikä tää oo missään vaiheessa menny oikeesti ohi. Luvatkaa joku mulle että me elän vielä viikonloppuna. Tai parempaa; LUVATKAA ETTÄ EN.
Pala kurkussa. Sellanen olo että kuristuu, mutta aina vaan jatkaa hengittämistä. Se pahenee kun pidättää itkun. Jos on tarpeeks kauan itkemättä, ei osaa enää itkee, mä tiedän sen. Ehkä mä voisin palauttaa sen kaiken. Tai sitten mä voisin vaan kadota.

En mä halua nukkua, mä haluan haihtua.
En mä halua haihtua. Mä haluan kuolla.